Terapiaosasto

Ne defenssit

2012-02-28T14:58:00.000+02:00

Ei yksi viikonloppu riittänyt. Ei toinenkaan. Aamulla ennen töihin lähtöä silmiini osui (jälleen kerran) osoitelappu, joka on muistuttanut minua perinnöllisyyslääkärin lausuntojen lähettämisestä. Kävelin makkariin, avasin vaatekaapin oven ja suuntasin katseeni ylähyllylle. Sen pienen pahvilaatikon viereen.

Pakko se on nyt tehdä, viimein!

Paksu paperikassi, kai jonkin lääkeyhtiön sponsoroima. Se, jossa kannoin kotiin Puregon-pussukan ynnä muut tilpehöörit joskus 2,5 vuotta sitten. Siinä kassissa on mappi, joitakin esitteitä, kopionippuja ja muuta sälää lapsettomuusajalta. Mappi käteen, mappi auki, hurjaa läräämistä. Tuo, eikun tuo ja tuo. Ai tämäkin! Hmm. Otan nuo kaksi. Mappi takaisin kassiin, kassi ylähyllylle, kaksi lausuntoa käsilaukkuun. On jo kiire.

Lapsi dagikseen, itse töihin. Toiseksi viimeinen työpäivä. Hiljaista.

Lausunnot kuumottavat käsilaukussa. Otan ne, luen, nieleskelen kyyneleitä. "...tutkimuksissa todettiin sikiöllä erittäin voimakas turvotus Turnerin oireyhtymnään sopien. Kaikki sisäelimet olivat normaalit, mukaanlukien sydämen rakenteet. Sekä ulkoiset että sisäiset sukupuolielimet olivat tytön...SRY-geenin puutos ja Y-kromosomin lyhyen haaran puutos on sattumalta tullut virhe siinä sukusolussa, josta sikiö oli saanut alkunsa. Tähän tapahtumaan eivät vaikuta ulkoiset tekijät..." Otan kopiot, kirjoitan niiden päälle pienen post-it -lapun hoitajalle saatteeksi. Suljen kuoren, kirjoitan osoitteen, laitan kuoren käsilaukkuun.

Puhelu, työkaveri tulee juttelemaan, kirjoitan firman sisäisessä chatissä kollegalle viimeisen työpäivän järjestelyistä. Olen levoton.

"......sikiön liikkuvuus on huono... 19. raskausviikolla ultraäänitutkimuksessa, jolloin sikiö vielä oli elossa... ei mitään viitteitä raskauden aikaisesta infektiosta... sikiö on menehtynyt..."

Ihminen ei unohda. Jotkut asiat vain on jätettävä muistojen ylähyllylle. Että pystyy olemaan tässä. Nyt. Ja vielä huomennakin.

Matkalla kotiin tiputan kirjeen postilaatikkoon.

Lapsuus hoidossa, elämä pilalla?

2012-02-23T11:14:00.000+02:00

Olen tietoisesti yrittänyt vältellä kirjoittamasta syvempiä kannanottoja aiheesta päivähoito, subjektiivinen päivähoito-oikeus, yms. En vaan enää pysty olemaan ihan totaalisen hiljaakaan asiasta, kun mediassa jälleen reuhdotaan uuden, pian julkaistavan kasvatusoppaan nimiin ja sen nimissä latistetaan myös meikäläisen hyvät fiilikset lapsen päivähoidosta.

Lapsen päivähoitoon laittaminen oli, kuten sen täälläkin ilmaisin, minulle todella rankka paikka. Eroahdistus, syyllisyyden tunto ja hetkittäinen epätoivo olivat nujertava kombo. Muutaman ensimmäisen viikon aikana tuli tuumattua kaikki mahdolliset vaihtoehdot, joissa ei olisi mukana päivähoitoa kodin ulkopuolella. Vaan kuinkas kävikään?

Lapseni käy nyt keskisuurta ruotsinkielistä dagista Helsingissä. Hänen "pienten" ryhmässään on kolme hoitajaa ja lapsia se maksimi eli 12+2. Olihan Helsingin päiväkoteihin tämänpäiväisen HS:n mukaan arvioitu vaivaiset 1400 liian vähän aloituspaikkoja. Hoidon aloitusajankohtana reilun vuoden ikäisiä ryhmän pienimpiä oli neljä. Toteutus tuntui täysin käsittämättömältä, hoidon riittävyys kaikille muksuille mahdottomalta ja minkäänlaisten kasvatustieteellisten arvojen saavuttaminen utopialta.

En väitä, että kaikki päiväkodit ja dagikset Helsingissä olisivat hyviä, sillä minulla on kokemusta vain tästä yhdestä. Olen kuitenkin suunnattoman iloisesti yllättynyt, mihin osaava henkilökunta pystyy. Lapsi viihtyy päiväkodissa, tuntee siellä olevansa turvassa, eikä monesti haluaisi edes lähteä heti kotiin, kun tullaan hakemaan. Kotona elämä ei ole juurikaan muuttunut, joskin nukkumaanmenoaika hetkellisesti aikaistui, mutta on jo sekin palaamassa normaaliin. Lapsi ei vaadi aikaisempaa enemmän syliä, vanhempien huomiota, tai mitään muutakaan. Tältä pohjalta en siis voi väittää, että lapseni kokisi päivähoidon negatiivisesti.

Mitä tulee subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen, en voi millään ajattelumallilla ymmärtää mouhoamista siitä, että isompi lapsi viedään päivähoitoon, kun äiti hoitaa uutta vauvaa. Ensinnäkään en haluaisi viedä vanhemmalta lapselta hänen oikeuttaan ystäviin ja päiväkodin virikkeisiin, sillä rangaistuksella, että kotona joutuisi vonkumaan äidin huomiota rinnalla roikkuvalta tai koliikkiaan huutavalta pikkusisarukselta. Ymmärrän kyllä kaikki pointit siitä, ettei siellä kotona tarvitse olla niin virikkeellistä, mutta ainakin oman tyttäreni tuntien osaan tarvittaessa tehdä valinnan hänelle parhaaksi. Ja mikä subjektiivinen yksinoikeus esikoisella on äitinsä jakamattomaan huomioon? Entä jos äiti ei jaksa hoitaa pikkuvauva-aikana myös isompaa lasta, pitäisikö hänelle vain sanoa, että "ei olisi sitten kannattanut toista lasta hankkia"?

Toista lasta meillä ei kuitenkaan ole, mutta yksi on, ja hänen kohdallaan valintamme päivähoidosta vaikuttaa oikein onnistuneelta. Tästä syystä olen sittemmin tehnyt (itseäni ajatellen) hyvin urakeskeisen ratkaisun ja ottanut vastaan haasteellisen työn. Jos kuitenkin tilanne dagisrintamalla tai lapsen hyvinvoinnissa muuttuu, kaikkia näitä päätöksiä on silloin harkittava uudelleen. Minulle mikään muu ei kuitenkaan ole niin tärkeää, kuin lapsi. Ja osittain juuri siksi lapsi meni varhain hoitoon. Itselleni kotiäidin helmoissa kasvaminen kun ei antanut mitenkään erityisen edullisia asetelmia myöhempää elämää varten.

Tiedän valinneeni hyvin ja aistin joka päivä, että perheessämme vaakakupit ovat kohdallaan. Silti tämä keskustelu vetää minut niin vihaiseksi, sillä oikeita vaihtoehtoja on edelleen vain Se yksi ja kaikki toisin tekevät syyllistykööt valinnoistaan. Unohdetaan, että se mikä on hyvä yhdelle voi olla huono toiselle. Niillekin, joilla on se hopealusikka suussa ja kultalusikka hanurissa. Ja puhumattakaan niistä, joilla niitä vaihtoehtoja ei edes ole. Ugh.

Toinen puhelu

2012-02-15T17:41:00.000+02:00

Väliaikatiedote koskien lahjasoluasiaa:

Soveltuvuuttani nyt selvitellään ja minua pyydettiin toimittamaan vielä lisäkopiota Naistenklinikan sikiötutkimusyksikön lausunnoista. Jostain syystä kuitenkin, kynnys kaivaa vanha mappi kaapin perukoilta on tuntunut ylivoimaisen vaikealta. Ei siksi, että olisin alkanut epäillä päätöstäni ryhtyä munasolujen luovuttajaksi, vaan siksi, että tuon pölyyntyneen mapin avaaminen tuo pintaan kovin paljon surullisia muistoja niin lapsettomuudesta kuin esikoisestakin. Ehkäpä viikonloppuna.

Haaveista totta

2012-02-09T10:52:00.000+02:00

Pienen lapsen juuri töihin palannut äiti on yleensä nähty rekrytoijan painajaisena. Varsinkin, kun niitä lapsia on "vasta" yksi. Olen eilen kumonnut tuon olettamuksen allekirjoittamalla työsopimuksen haastavaan ja vastuulliseen tehtävään. Fiilis on sanoinkuvaamaton.

Rauhalliset neljän päivän työviikot muuttuvat pian hektisiksi täysiksi viikoiksi, uuden oppimiseksi, vanhan poisoppimiseksi, sopeutumiseksi hyvin urakeskeiseen elämänvaiheeseen ja jollain tavalla irroittautumiseksi lapsesta. On isän vuoro ottaa se isompi vastuu kodista ja arjen pyörittämisestä. Ja mikä ihaninta, mieheni on kaikesta ehkä jopa enemmän innoissaan kuin minä.

Kaikki on tapahtunut niin nopeasti, että en ole edes ehtinyt pysähtyä ajattelemaan koko asiaa. Sen aika on varmasti viikonloppuna. Ehkä olen ottamassa liian isoja saappaita, ehkä en, mutta juuri nyt tulevaisuus vaikuttaa juuri sellaiselta kuin sen haluankin. Me olemme perhe, jossa ollaan onnellisia elämän kaikilla saroilla. Sehän on tärkeintä.

Tämä vuosi on alkanut täynnä mahdollisuuksia. On koettu suuria muutoksia ja tehty perustavaa laatua olevia pohdintoja ja päätöksiä. Tässä vuodessahan on mahdollisuudet ihan mihin vain! Sillä unelmia on jäljellä vielä loppuvuodellekin.

Ensimmäinen puhelu

2012-01-31T12:02:00.001+02:00

Hetki sitten laskin puhelimen pöydälle hyvin sekavin tuntein. Puhelu, jonka soitin, oli Väestöliittoon. Vuosien miettimisen, harkinnan ja valmistautumisen jälkeen otin ensimmäisen (ja mahdollisesti viimeisen) askeleen kohti munasolujen luovuttamista. Askeleen kohti tekoa, jonka koen hyvin tärkeäksi ja arvokkaaksi. Ja teon, jonka haluaisin niin kovin tehdä.

Miksi tunteeni ovat nyt sekaisin? Syystä että en ehkä sovikaan luovuttajaksi. En ollut osannut ottaa huomioon sitä, että vaikka meille vanhemmille tehdyt kromosomitutkimukset osoittivatkin, ettei esikoisemme kromosomivirhe johtunut meidän soluistamme, se historia voi silti torpata terveiden munasolujeni luovutuksen.

Ymmärrän kyllä. Lääkäri selvittelee nyt sopivuuttani.

Ja toinen osa minua ei halua ymmärtää.

Ajatustyö tähän pisteeseen pääsemiseksi on ollut pitkä. Halu auttaa on ollut matkassa jo lapsettomuudesta saakka. Olen keskustellut mieheni kanssa, miltä tuntuisi, jos jonain päivänä kadulla vastaan kävelisi joku oman lapsemme näköinen vieras ihminen. Miltä tuntuisi, jos 18-kesäinen ilmestyisi kotiovellemme koputtelemaan. Miten ja milloin kerromme asiasta lapsellemme.

Noita asioita ei aidosti pysty ennakoimaan, mutta niihin pitää olla varautunut. Mutta minun päässäni ajatukset ovat niin pitkällä, että pohdin jo sitä, miltä tuntuisi jos sen 18-vuotiaan ovelle koputtelevan vieraan lapsen elämä olisi ihan hunningolla. Mitään velvoitteita ei ole. Mutta.

Voiko tunteet kuria velvoitteettomiksi, jos kasvojesi edessä seisoo peilikuva lapsestasi? Ihminen, joka on puoliksi sinua? Ei ehkä. Silti olen valmis siihen kohtaamiseen.

Olen valmis myös siihen toiseen vaihtoehtoon, ettei kukaan koskaan koputakaan ovelleni. Miksi jonkun toisen lapsi edes olisi kiinnostunut minusta vain yhden munasolun tähden? Ei velvoitteita.

zzz222zzz

2012-01-26T10:10:00.000+02:00

Koska olen entinen lapseton, minun ei kai soisi puhuvan väsymyksestä, mutta puhunpa silti. Taas! Sillä minä rakastan nukkumista, olen aina rakastanut. Epärealistisimmat haaveeni liittyvät hyviin yöuniin ja hiljaisiin aamuihin. Ainakin näin aamu viideltä poskihampaitaan huutavan lapsen itkuun heränneenä ja edeltävien viiden tunnin unien aikana kahdesti lapsen peitelleenä ja rauhoitelleena. Voi kuinka onnellinen olenkaan, kun saamme tämän hammasprojektin kokonaisuudessaan ikenistä läpi.

Vauva-aikana paljon kokonaisvaltaisempaan väsymykseen suhtautui hieman eri tavalla. Sitä ajatteli väliaikaisena vaiheena, vaikka tiukkaa joskus tekikin. Toisaalta, paljoa en niistä sumuisista päivistä ja kuukausista muista. Ja hyvä kai niin. Onhan sentään valokuvat. Niissä hymyilen hölmönä tyttö sylissä, silmien alla mustat pandat.

Olen todennut, ettei väsymys pue minua henkisestikään. Tai itseasiassa juuri sillä saralla väsymys on pahinta. Olen kärttyinen ja hankala. Vihamielinenkin. Yöllä hyvistä unista herättäminen on pahin virhe, minkä minulle voi tehdä. Kerran jos toisenkin olen karjunut äänetöntä kiromölinää tyynyyn. Voi tyynyparka.

Nyt väsymyksessä on uusi aspekti. Nimittäin töissäkin pitäisi jaksaa. Aiemmin katkonaiset yöt saattoi korvata päiväunilla, mutta työnantajani tuskin katsoisi suopeasti, jos vetäisin lounaan päälle vähän lonkkaa pöydän alla. Töissä ei voi myöskään olla ihan mental-case, mutta pandat hyväksyttäköön.

Tähän väsyneeseen postaukseen voisin loppukevennykseksi kertoa toissaöisestä unestani. Hengailin siinä nimittäin Pekka Haaviston kanssa. Jos alitajuntani tuotokseen voi luottaa, Pekka on aika sanavalmis ja huumorintajuinen heppu. Siispä muistakaahan äänestää... zzz222zzz...

2 = 2

2012-01-20T08:17:00.001+02:00

Ensimmäisen viikon perjantaina flunssa, toisen viikon perjantaina rohiseva yskä.

Haluaisin kirjoittaa jotain positiivista töihin paluusta ja lapsen päivähoidon aloituksesta. Loppujen lopuksi kaikki on mennyt ihan hyvin. Lapsi on asian kanssa ok ja niin olen jo minäkin. Dagiksessa eletään sitä elämää omilla säännöillä. Ihan kaikesta en ole samaa mieltä, mutta pidän marinat mahassani. Olen päättänyt, että minusta ei tule "sellaista äitiä", joka ryhtyy ohjeistamaan hoitajia ja valittamaan. Jos vain lapsi voi hyvin ja tulee kotiin hoidettuna.

Työhön palaaminen oli oikea päätös. Olen yllätyksekseni onnellisempi ja tasapainoisempi nyt. Rauhallisempi. Vain vajaassa kuukaudessa omat ajatukset ovat siirtyneet jo vahvasti omaan työuraan. Haaveita, suunnitelmia ja jotain toimenpiteitäkin on tehty. Aika näyttää, mitkä realisoituvat ja millä aikataululla.

Ja täysin päinvastaisena tunteena, pieni haikeus sitä ihanan ajatonta ja hidasta kotona oloa kohtaan on jo syttynyt. Mennyt vuosi oman lapsen kanssa kotona alkaa tuntua korvaamattomalta kokemukselta, jota ei voi rahassa mitata. Olen onnellinen, että olen saanut sen kaiken kokea. Niin hyvässä kuin pahassa.

Tasapaino vaakakupeissa tuntuu yllättävältä ja yllättävän hyvältä. Näin sen kai pitää mennäkin.

1 = 1

2012-01-15T15:46:00.000+02:00

Yksi hoitoviikko dagiksessa on yhtä kuin yksi flunssa. Ainakin tällä kokemuksella.

Neuvolassa "lohduteltiin", että päivähoidossa käyvä lapsi sairastaa ensimmäiset 2-3 ikävuottaan noin kymmenen flunssaa per vuosi. Mutta ei syytä vaipua epätoivoon, sillä samalla rakennetaan elimistön vastustuskykyä tulevaisuutta varten.

Ihan just ei kyllä lohduttanut tuo tieto. Ja onhan lapsi sentään sen verran tavoille opetettu, että sairasti pitkästä viikonlopustamme perjantain ja lauantain, ollakseen terve sunnuntaina, jotta voidaan viedä maanantaina taas hakemaan uutta pöpösatsia. So here we go.

No ei sit mennyt niin kuin Strömsössä

2012-01-05T21:59:00.000+02:00

Tällä taipaleella on tullut useampaankin kertaan todettua, että hommat ei vaan mene tässä taloudessa niin kuin vauva- ja perhelehdissä, joten eipä tämä dagiksen aloituskaan nyt mennyt ihan nappiin.

Suurin ongelma koko touhussa olen todennäköisesti Minä! Ja minä olen lobotomian tarpeessa. En olisi uskonut, miten koville tämä ottaa. Toki tilanne on suuri ja mullistava lapseni elämässä, ja hänen sopeutumiseensa menee aikaa, se on selvää. Mutta miten pian Minä sopeudun? Tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, että lapseni huutaa tunnin päiväunille nukahtamistaan dagiksessa, kun kotona lapsi lähestulkoon nukahtaa siinä, kun lasken hänet pinnikseen. Tunnen piston sydämessä tietäessäni lapsen taistelevan aamiaista, lounasta ja välipalaa itku kurkussa, kun kotona saan hänet syömään jo suhteellisen hyvin kaikilla aterioilla ja kaiken lisäksi hyvillä mielin.

Missä vaiheessa minusta tuli näin herkkä? En pysty lukemaan lehdistä enää mitään maailman kauheuksia, vaikka ennen jutut eivät tuntuneet missään (no tuntuivat toki joltain). En pysty katsomaan televisiosta mitään, missä näkyy verta, vaikka ennen ei sekään missään tuntunut (ei todella). Ja en myös näköjään pysty katsomaan lapsen normaalia eroahdistusta ja totuttelua uuteen elämään, vaikka toisin luulin.

Olen miettinyt näitä meidän juttuja, jotka eivät menneet ihan oman suunnitelman mukaan: ensin haluttiin lapsi ja sitä seurasi lapsettomuus. Tultiin kuitenkin raskaaksi, mutta saatiinkin hautapaikka ja sekundäärilapsettomuus (termi = vitsi). Sitten saatiin elävä lapsi, jolle tuli koliikki, jota hoidettiin kiinteillä ruoilla, joita lapsi ei suostunut syömään. Ansaittiin vastoinkäymisistä jonkin asteinen synnytyksen jälkeinen masennus, joka kuitenkin selätettiin. Puolen vuoden "kulta-ajan" jälkeen piti olla, hyvissä fiiliksissä tietysti, paluu arkeen.

Tällaisia tunteita en tähän arkeen kuitenkaan halunnut. Ne tuntuvat ylivoimaisilta, sillä en osannut niitä (taaskaan?) ennakoida. Ehkä panikoin turhaan. Tällä viikolla olemme vasta harjoitelleet ja tosipaikka on vasta edessä. Mutta jos tämä on kuitenkin sitä "tyyntä myrskyn edellä", en välttämättä haluaisi nähdä itse myrskyä. Valitettavasti vaihtoehtoja ei ole, joten myrskyä päin sitten.

Mutta jos tästä kaikesta tällä viikolla koetusta voi jotain positiivista sanoa, niin töissä oli sentään ihan kivaa!

Uudet kujeet

2012-01-01T18:26:00.001+02:00

Huomenna palaan töihin.

En tiedä mitä ajatella. Yksi vaihe elämässä on auttamattomasti takana ja se saa miehen kaihoisaksi. Tässä iässä vajaa 1,5 vuotta kuluu hetkessä. Koenko tätä enää koskaan, sen näyttää aika.

Nyt on kuitenkin aika keskittyä vähäsen myös itseensä ja uraan. Katsoa, mitä tällä ruholla saa aikaan työrintamalla. Ja mitä tälle ruholle saa aikaan, kun alkaa elää taas säännöllistä elämää ja ehkä myös vähän laihduttaa.

Samalla on aika seurata huimasti kehittyvää lasta, joka lähti viimein kävelemään, ymmärtää mitä hänelle puhutaan ja tekee itse asioita, joista vuosi sitten vielä haaveiltiin. Vuoden päästä katselemme jälleen hyvin erilaista pientä ihmistä.

Tämä vuosikymmen on startannut erinomaisesti: 2010 oli suuren onnen ja onnistumisen vuosi ja 2011 oli odotettu kotivuosi kauan kaivatun lapsen kanssa. Vuodelta 2012 odotan uusia tuulia. Mitä ne sitten ovatkin, jää nähtäväksi ja aikanaan kerrottavaksi.

Sitä kohden siis. Pysykäähän matkassa!

Hurahtanut akka

2011-12-27T12:38:00.001+02:00

Mä odotan jo seuraavaa joulua! Mä taidan olla sekoamassa.

Joulu sai tänä vuonna ihan uuden merkityksen: verkkaisen onnellisuuden. Mustasta joulusta tuli kuin tulikin se kaikista valkein. Mietin, mitä niin erityistä tässä joulussa oli, enkä pysty sitä varsinaisesti selittämään. Kaikki meni vain jotenkin hyvin. Ei ollut kiire ja kaikilla tuntui olevan hyvä mieli.

Meidän joulu oli (hyvin pitkälti)
leikkiä ja naurua
tanssia ja laulua
hyvää ruokaa
suklaata
ja
... täydet yöunet.

Lahjoja jaeltiin maltillisesti, ajatuksella. Määrän korvasi laatu ja tarve. Lapsen leluvaranto täydentyi vain yhdellä nukella, jota alettiinkin heti hoitaa varsin äidillisin ottein. Mutta älkää vain kertoko sille naperolle, että sitä nukkea voi oikeesti syöttää sekä "luonnollisesti" kakattaa ja pissattaa. Voi härreguud!

Mutta se paras joululahja: äidin ja isän omaa aikaa, lupaus mustaa valkoisella. Meinasi ihan lähteä tippa linssistä.

Joulu on TAAS

2011-12-19T20:16:00.000+02:00

Eipä uskoisi, että tästä postauksesta on pian kulunut kokonainen vuosi. Joulu ja siihen lahjapolitiikkaan liittyvät fiilikset ovat ja pysyvät, nyt tosin ollaan jo vähän suvaitsevaisempia kaikkea hiluvitkutinta kohtaan. Silti harkintaa leluosastolla toivotaan edelleen, myös isovanhemmilta.

Olen miettinyt elämäni jouluja ja erityisesti niihin liittyviä tunnelmia.

Lapsuuden joulut olivat aina rauhallisia ja täynnä perinteitä. Niissä oli taikaa. Kirje tontulle, piparien leipominen äidin kanssa, joulukuusen haku ja koristelu, jouluaattopäivän loputtomuus iltaa ja lahjoja odotellessa, jouluruoat, manteli puurossa. Se kaikki.

Aikuistumisen kynnyksellä vierähti melkein pari vuosikymmentä jouluja, joilla ei ollut niin paljon merkitystä. Aikuisten joulut on vähän tylsiä. Niitä vietettiin milloin minkäkinlaisilla kokoonpanoilla, lahjoja ostettiin, joulukortteja kirjoiteltiin ja kadehdittiin niitä, jotka lähtivät jouluksi Lappiin tai ulkomaille. Joulu oli, mutta taika oli kadonnut.

Sitten tuli ne vaikeimmat joulut. Joulut ilman lasta. Ensimmäiset niistä olivat haaveilevia, toiveikkaita ja täynnä uskoa, että ehkä hyvinkin seuraava joulu on toisenlainen.

Tuli joulu esikoisen jälkeen, verta vuotavana, kipeänä, tyhjänä.

Seurasi toivottomuuden joulu, jolloin seurasin kummipoikani haltioitumista lahjanaruista ja vaikka tunsin sentään niistä hetkistä iloa, olin sisäisesti niin rikki, etten osannut enää nähdä sitä onnea omalle kohdalleni. Viisi päivää tuon jouluaaton jälkeen aloin silti pistämään vatsamakkaraani Puregonia.

Tulikin joulu koliikkivauvan kanssa. En ole ikinä ollut niin väsynyt joulupöydässä kuin olin silloin. Siitä huolimatta se on paras jouluni aikuisena.

Tänä vuonna asetelma on jälleen uudenlainen. Juhlimassa kanssamme on pieni touhottaja, joka kuitenkin on vielä niin pieni, ettei joulusta oikein mitään ymmärrä. Ilmassa on silti pientä joulumieltä, kun päivittäin siirrämme joulukalenterin osoitinta uuteen päivään ja katselemme postiluukusta tippuvia joulukortteja. Joulukoristeet ja joulukorttien askartelu alkavat jälleen saada ihan uutta merkitystä. Mitähän neiti meinaa mummolan joulukuusesta? Taikaa.

Kyllä isä osaa

2011-12-13T13:29:00.000+02:00

Keskustelimme eilen illalla miehen kanssa menneestä viikonlopusta, jonka hän vietti kahdestaan tytön kanssa. Kaikki oli mennyt hyvin - lapsi oli syönyt, juonut, nukkunut, leikkinyt ja p*skonut. Eli tavallista lapsen elämää, vaikkei äiti ollutkaan paikalla. Hampaat oli harjattu aamuin illoin ja d-vitamiinit otettu. Noh, pieni kuhmu tytön päästä kyllä löytyi, kun leikin keskellä otsa oli ottanut lähikontaktia pöydän jalkaan, mutta näitähän sattuu.

Mutta miten näin hyvin saattoi mennä? Paljastan nyt teille suuren salaisuuden: "päiväohjelma". Mieheni on ollut mukana lapsen arjessa koko ajan, mutta hän ei ole koskaan hahmottanut yksittäisiä asioita samalla tavalla kuin minä. Hänen ei ole tarvinnut. Minä olen aina vihjannut, milloin mies voisi esimerkiksi ruokkia lapsen ja mitä jääkaapista voi kaivella. Ennen lähtöäni mies itse pyysi, että kirjoittaisin hänelle yksityiskohtaisen päiväohjelman, jossa kävisi ilmi, mitä pikkuasioita hänen tulisi muistaa. Sen tein. Eilen mies totesi, että muistiinpanot olivat tosi hyvät. Ei niissä mitään uutta ollut, mutta päiväohjelma antoi turvaa ja muistutuksen asioista, joita hänen ei ole tarvinnut aiemmin itse muistaa.

Keskustelun lopuksi kysyin, miltä viikonloppu hänestä tuntui. Oli tosi kivaa, hän vastasi. Hänestä oli ollut palkitsevaa, että hänen seuransa ja hänen tapansa tehdä asiat olivat kelvanneet koko viikonlopun. Toki mammaa oltiin välillä kyselty, mutta isä oli aina kelvannut.

No jos isällä oli kivaa, niin kivaa oli kyllä minullakin. Suosittelen kaikille äideille pientä irtiottoa arjesta ja vastuista. Se tekee hyvää. Koko perheelle.

Se on menoa nyt

2011-12-09T13:08:00.000+02:00

Tämä mamma lähtee viikonloppulomalle Alppien rinteille. Ilman lasta, ilman miestä. Kolme päivää aikaa itselle. Ei ajatuksia kotitouhuista, ruokataisteluista, vaipanvaihdosta, vastuusta. Tarpeellista.

Palattuani raportoin isän yh-kokemukset, jos niissä jotain raportoitavaa on. Itselläni ainakin on turvallinen mieli lähteä. Isin tyttö ja isä tytön pikkusormen ympärillä.

Ajatusvirtakatko

2011-11-29T21:08:00.000+02:00

Hiljaiselolle on ollut syynsä. Isoin syy ehkä on kuitenkin ollut se, ettei ole ollut juuri mitään järjellistä sanottavaa. Ajatusten virta on ollut katkolla. Mutta viime päivinä ajatuksia on nostattanut tämä aihe:

Lapsensurma on lainopillinen nimitys henkirikokselle, jossa Suomen rikoslain 21. luvun määritelmän mukaan nainen "synnytyksestä johtuvassa uupumuksessa tai ahdistuksessa surmaa lapsensa". Saman lain mukaan syyllinen "on tuomittava lapsensurmasta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi." Lapsensurmasta rangaistaan lievemmin kuin "tavallisesta" lapseen kohdistuvasta surmasta tai taposta. Taustalla on ajatus, että lapsensurmaan syyllistyvä äiti on osaksi syyntakeettomassa tilassa. (Wikipedia)

En tiedä mitä tästä kirjoittaisin, mutta uutisoitu tapahtuma koskettaa. Oma kokemus uupumuksesta antaa jonkinlaisen perspektiivin aiheeseen. Olen toki surullinen lasten kohtalosta, mutta sitäkin enemmän tunnen surua tuota äitiä kohtaan. Hänen loppuelämänsä tulee olemaan loputonta (ja mahdotonta) sovittamista. On suuri vahinko, että tukiverkostolta ja neuvolalta etunenässä on jäänyt huomaamatta tilanteen vakavuus, sillä tapahtumat olisi voitu estää.

Ja mikä on läheisten vastuu? Jos sama tapahtuisi omalle ystävälle, sukulaiselle tai työtoverille, millainen syyllisyys siitä kumpuaisi? Kysymyksiä: Miksi en huomannut? Miksi en tehnyt mitään?

Vielä tänäkin päivänä synnytyksen jälkeinen masennus, uupumus ja ahdistus on tabu, josta ei puhuta kuin korkeintaan jälkikäteen. Kaikkialla hehkutetaan täydellistä äitiyttä ja vähätellään niitä, jotka reilusti tunnustavat keskinkertaisuutensa. Oman jaksamisen kustannuksella tavoitellaan hyväksyntää raadollisessa äiti-maailmassa. Valitettavasti.

Veikkaan, että näillä VauvaPalstan anonyymien asiantuntijoiden* laatimilla "hyvän äitiyden vaatimuksilla" on ainakin jossain määrin tekemistä näiden murhenäytelmien kanssa.

*osuva lainatermi vipattu Project Maman Katjalta.

Kolmekymppisten jutut

2011-11-13T20:10:00.000+02:00

Juhlin tässä iltana eräänä synttäreitä 30+ porukassa, jossa oli niin miehiä kuin naisiakin, mutta vain yksi lapsellinen: Minä. Lähdin pippaloihin ihanaa vapautuneisuutta tuntien - nyt ei lapsikeskusteluja, vain mukavaa aikuista seuraa.

En tullut mieleenikään millaiseksi illan keskustelujen kulku kehkeytyisi. Ei ehtinyt kulua kauaakaan, kun keskustelu synnytyksestä käynnistyi erään miehen toimesta. Illan mittaan kosimiset, naimisiin menot, lapsien hankkiminen, vauvat, lastenhoito ja omistusasunnot vilisivät siihen tahtiin, että olisi voinut kuvitella, että joukko nuoria perheellisiä oli juhlimassa. Ja tietysti minulta odotettiin kokemusperäisiä asiantuntijalausuntoja.

Aloin miettiä bussimatkalla kotiin, kuinka kolmekymmentä on kuitenkin, elämäntilanteista huolimatta, jollain tapaa kriittinen vaihe ihmisen elämässä. Tietyt asiat, joita elämässä yleisesti odotetaan "saavutettavan" nousevat mieliin kai tahtomattakin. Naisilla voinee syyttää hormoneja, miehillä... mitä sitten niin? Jotain primitiivistä siinä kuitenkin on, kuten omassa vauvakuumeessa aikoinaan. Mutta silti jutut yllätti juuri näiden ihmisten suista.

Toisaalta keskusteluihin kuului myös tietynlainen kieltäminen. No naimisiin sit joskus, lapsia korkeintaan ehkä, pidetään seuraavana tavoitteena sitä omistusasuntoa tai isompaa sellaista. Mutta mitä jutuista voi päätellä, en tiedä. Siitä puhe mistä puute? Vai siitä puhe mistä alitajunta lallattaa?

Ahdistaako?

2011-11-05T22:46:00.000+02:00

Viime kuukausina media on toitottanut kotihoidon ihanuudesta ja ihmeellisyydestä. Kaikki aikaansa seuraavat blogit ovat myös käyneet aiheen kimppuun omista näkökulmistaan. On nyökytelty, hyökkäilty vastaan, lähestytty aihetta sovittelevasti ja vedetty marttyyreitakin. Asiaan kuuluvasti.

Julkinen keskustelu ei ole saanut minua kummemmin kavahtamaan. Henkilökohtaisesti olen saanut vain positiivista palautetta päätöksestäni palata työelämään ja laittaa lapsi hoitoon. Ja päätös on tuntunut ihan hyvältä alusta asti.

Mutta kas vain. Jostain se ahdistus kuitenkin kumpusi tällä viikolla. Varsinaisesti ahdistus ei liity lapsen hoitoon laittamiseen, vaan siihen, ettei omalla työorganisaatiollani kuin ei muillakaan yrityksillä tunnu olevan suurempaa kiinnostusta kannustaa pienten lasten äitejä joustavaan työntekoon ja vanhemmuuteen. Etätyömahdollisuudet ovat pääasiassa rajalliset, jollei mahdottomat. Harvassa sellaisia pestejä mainostetaan. Työajan suhteen on jonkin verran joustoa, mutta työaikojen vapaan suunnittelun mahdollisuus on ehkä kourallisella ihmisiä. Ja täällä pk-seudulla työmatkoihin hupeneva aika on vähintäänkin kiitettävä. Teitpä kuinka kuusituntista, on lapsen hoitopäivä silti se kahdeksan, kun harvaselta työn raskaan raatajalta tärvääntyy ruuhkabussissa enemmän tai vähemmän tunti suuntaansa.

No, joka tapauksessa kahden kuukauden päästä tapahtuva kotona rallattamisen loppu on alkanut ahdistaa. Olen jo aiemminkin diagnosoinut, että jonkinlainen syyllisyyden tunne kai liittyy ihan kroonisesti äitiyteen. Eikä siihen tarvita edes ketään ulkopuolista syyllistämään, sen voi kyllä tehdä ihan itse. Mutta kaipa tätä kotona rallattelua olisi voinut vielä hetken pidempään jatkaakin. Ihan kivaahan tämä jo on. Ja toisaalta, jos nyt pyörtäisin päätökseni, niin varmaan alkaisin ahdistua siitäkin.

Jos kuitenkin palataan vielä alkuperäiseen aiheeseen eli kuumana käyvään koti-päivähoitokeskusteluun, toivoisin, että seuraavalla ikuisuusaiheeseen tarttuvalla olisi jotain uutta sanottavaa. Tähän astiset ulostulot ovat toistaneet edeltäjiään kuin kertosäkeeseen jumittunut vinyyli. Se vähintäänkin pistää ahdistamaan.

Normiajassa

2011-11-01T20:14:00.000+02:00

Kuka täysjärkinen on oikeasti keksinyt, että on fiksua siirtää kelloja kahdesti vuodessa ees taas? Ei varmaan ollut sillä tyypillä pieniä lapsia!

Terapeutti on puhunut. Eipä mulla muuta.

Top 10

2011-10-25T21:23:00.000+03:00

Pienissä hetkissä löytyy asioiden ydin. Onni. Olen ehkä ihminen, joka kaikesta järjellisyydestä huolimatta odottaa alitajuisesti jonkinlaista kokonaisvaltaista onnentunnetta, joka muodostuu siitä, että kaikki on just precis.

Tänään, pieni hetki tyttären kanssa, hänen poski rintaani vasten painettuna, oli parhautta. Aurinko, ohi kiitävä maisema ja hyvä mieli. Meillä molemmilla. Ja myöhemmin märkä räkäinen pusu iltapalan päälle.

Päivän hyviä tunnelmia fiilistellen, aloin pohtia kulunutta vuotta naperon kanssa. Haluaisin vielä tämän verran palata 1. vuoden tunnelmiin ja erityisesti niihin parhaisiin paloihin, joista on tullut kirjoitettua jokseenkin vähän. Olkoon tämä nyt sitten Top 10 fiilistely. Pahoittelen, jos menee paikoin imeläksi ja/tai kliseiseksi.

1. Synnytys. Kaikin puolin onnistunut kokemus. Ja mielestäni myös hyvin luonnollinen, vaikka synnytinkin sairaalassa, epiduraaliin vahvasti tukien.
2. Matka sairaalasta kotiin. Olin väsynyt, mutta silloin en vielä tiennytkään, miten väsyneeksi voin tulla. Olin peloissani, jännittynyt ja hyvin pitkälti sekaisin. Silti siinä automatkassa oli jotain ihmeellistä, kun katselin uskomattoman pientä ihmistä turvakaukalossaan.
3. Ensimmäinen hymy. Se yllättää kai jokaisen vanhemman, kuinka voimakkaasti ensimmäinen hymy koskettaa.
4. Koliikin loppu. Ei vaatine syvällisiä selityksiä, mutta olo oli pöllämystynyt, kun illat eivät enää menneetkään kävellen ympäri taloa rääkyvä makkara sylissä.
5. Yösyöttöjen loppuminen ja täydet yöunet. Pelkkää luksusta.
6. Kesälomareissu. Ihania hetkiä perheenä, hyvällä mielellä.
7. Uuden oppimisen riemu. Oli asia mikä tahansa. En oikein vieläkään ymmärrä sitä, mistä äidillinen ylpeys kumpuaa. Se on siis hän, joka oppii, hän onnistuu. Äiti vain katsoo vierestä (ja ei voi olla tuntematta ihan sairasta ylpeyttä).
8. Sana "äiti" oman lapsen suusta kuultuna.
9. Nukkuva lapsi. Voiko sen kauniinpaa olla, kuin oma lapsi rauhallisessa unessa?
10. Rakkaus. Meillä se otti aikansa. Ja sehän tietysti otti koville. Kun se sitten syttyi, tunne oli hämmentävä. Silti parasta kaikesta.

Nalkuttaja

2011-10-17T09:56:00.001+03:00

Ehkä minä sen aina tiesin. Sen, että minusta voisi hyvinkin kehkeytyä nalkuttaja, ainakin jos sattuisin tylsistymään pahasti elämääni. Vaan enpä olisi uskonut, että minusta tulee nalkuttava vaimo juuri silloin, kun asiat on parhaimmillaan. Kaikki palikat kohdallaan ja nallekarkkejakin pussissa.

Elämässä ehkä, mutta ei mun pään sisässä. Viimeisen puolen vuoden aikana minusta on kehkeytynyt varsinainen hapannaama, marmattaja, valittaja. Miehelleen nalkuttava akka. Ja mikä ihaninta, minua itseänikin v*tuttaa kuunnella itseäni nalkuttamassa, mutta kun vauhtiin pääsen, en pysty lopettamaankaan. Mahtavaa!

Yritän muistuttaa itseäni siitä, miten hyvin asiat ovat. Että olemme onnellisia. Kaikki hyvin! Vaan eipä aikaakaan, kun jokin todella tärkeä asia alkaa ketuttaa.

Noh! Ensinnäkään en todella halua olla sellainen vaimo. Ja toisekseen, tässä päivänä eräänä havahduin ajatukseen, että siippani voi hyvinkin ottaa ja lähteä, jos jatkan tällä linjalla. Aika pelottava ajatus. Ei siksi, ettenkö selviäisi yksinkin, vaan siksi, että en halua menettää häntä. Rinnallani on mies, joka ei vähennä minua, vaan saa minusta irti enemmän kuin kukaan muu on koskaan saanut.

Nalkuttajalle piti siis tehdä jotain. Otin kynän ja paperin, ja aloin kirjoittaa ahdistuslistaa - asioita, jotka ottavat päähän. Lista ei ollut kovin pitkä ja muutamaa lapsen hoitoon liittyvää dilemmaa lukuunottamatta kohdat olivat tasoa: "ahdistaa tekemättömät kotityöt" ja "ahdistaa oma ajoittainen saamattomuus".

Tein eräässä mammaporukassa hieman vertailevaa tutkimusta ja kävi hyvinkin selväksi, etten ollut ainoa, jolla pää tuntui leviävän juuri silloin, kun kaikki oli hyvin ja elämässä oli saavuttanut niitä haaveilemiaan asioita. Keskustelun jälkeen mietin paljon omaa tunnetilaani. Jollain tavalla tunnen tipahtaneeni tyhjän päälle. Olen pisteessä, johon olen halunnut päästä, elämä on tässä. Se elämä, josta olen haaveillut.

Mitä sitten? Kun ihmisellä on todellisia ongelmia, ei pikkuasiat ole merkityksellisiä, ne hoidetaan tai kärsitään siinä sivussa. Kun taas päästään tilanteeseen, jossa kaikki on hyvin ja unelmat saavutettu, mitä sitten? Olisi mahdollisuus elää, nauttia, olla vain hetkessä. Mutta samalla pään täyttää kuningas Pitäisi. Pitäisi pestä keittiön yläkaapit, pitäisi silittää kauluspaidat, pitäisi tyhjentää vaatekaapeista vanhat kirpparille, pitäisi sitä, pitäisi tätä.

Oikeasti Pitäisi vain nauttia. Opettelin sitä viikonloppuna punaviinlasin ääressä, poissa kotoa, lapsi toissijaisen kiintymyskohteensa (Pah, sanon minä!) mainiossa hoidossa. Eilen ja tänään ei oikeastaan ole nalkututtanut!

Substanssia!

2011-10-13T14:04:00.001+03:00

Terapiaosastolle on viime aikoina "ilmoittautunut" ihania uusia lukijoita, myös monia sellaisia, joilla ei ole lapsettomuustaustaa eikä siten yhteistä historiaa aiemman blogini kautta. Nyt ylläripyllärinä olen saanut kunniamaininnan Puolitien blogista! Ilmeisesti blogissani on kuin onkin jotain substanssia, sillä olemme toisillemme varsin tuoreet tuttavuudet ja silti tällainen tupsahti. Kiitos Puolitie, olen otettu!

Tunnustuksen saamiseen kuuluu velvollisuus paljastaa kahdeksan satunnaista faktaa itsestään, joten tässäpä näitä:
1. Olen kiinnostunut teatterista, taiteesta ja designista
2. Kuulun Teostoon. Rahantuloa ei voi estää, varsinkin kun pöytälaatikossani on valtava määrä lyriikkaa suomeksi ja englanniksi, mutta vain kaksi tekstiä on päätynyt tositoimiin (toinen ihan oikealle pitkäsoitolle ja toinen nettijakeluun). Hahaha!
3. Kohdan kaksi tolalle on pitänyt tehdä jotain jo vuosia, mutta en ole saanut aikaiseksi
4. Kohdan kolme perusteella lienee fakta, että olen laiska ja/tai saamaton
5. Olen käynyt terapiassa (ei liity mitenkään kohtiin 2-4)
6. Inhoan shoppailemista jos on pieninkään tarkoitus löytää jotain tiettyä. Sellaista ei koskaan löydy. Siksi päädyn yleensä ostamaan kirjan
7. Kirjoista tuli mieleeni, että rakastan Terry Pratchettin huumoria
8. Haluaisin julkaista runokirjan (pitkäaikaisin haaveeni).

Tunnustuksen haluan jakaa eteenpäin kahdelle blogille, joita olen seurannut molempien alkumetreiltä asti. Molemmat käsittelevät samaa asiaa, mutta täysin eri näkökulmista:

PNG:n Maailma Mustavalkoinen kuvasi kuvin niin minun kuin monien muidenkin lapsettomuustaipaleen vaiheita. Miltä oman lapsen kuolema kohtuun, keskenmenot, lapsettomuuden tuska ja hedelmöityshoitojen raadollisuus tuntuvat ja miten lapsettomuus voi repiä rikki niin ystävyys- kuin sukulaisuussuhteetkin. Vielä pingviinien matkan jälkeenkin PNG jaksaa jatkaa työtään lapsettomien asialla, nyt ihanien kettuaiheisten joulukorttien muodossa. Kiitos PNG verrattomasta vertaistuesta silloin ja yhä!

Salamatkustajan "Vähän kehnompi äitiblogi" sai taasen alkunsa odottamattomista viivoista raskaustestissä, minkä olisi tuolloin pitänyt olla minulle signaali suojautua juoksuhautoihin ja lopettaa blogin lukeminen ensimmäiseen lauseeseen, mutta kuinkas kävikään. Teksti osui ja upposi. En ole ehkä koskaan nauranut niin paljon, kuin nauroin Salamatkustajan odotusaikaisille postauksille. Silkkaa ilotulitusta. Sama hauska tyyli jatkui lapsen syntymänkin jälkeen, joten olen edelleen koukussa.

Bye bye baby, baby goodbye...

2011-10-02T22:00:00.001+03:00

...itke en vaikka loppuu tää.

Vuosipäivä lähestyy uhkaavasti. Rääkyvästä makkarasta on kasvanut näppärästi toimiva piipertäjä. Luulen, ettei kokemukseni vauva-ajasta ole ihan tyypillinen, mutta toisaalta tiedän senkin, ettei se ole ollut mitenkään ainutkertaisen erilainen. Se vain on ollut, sanotaanko nyt sitten vaikka, omanlainen. Ja omanlainen lähinnä sen suhteen, miten minä vauvavuoden tapahtumat koin. Palaan tähän. Joskus.

Vuosi sitten kuvitelmani olivat jotain aivan muuta ja myönnettäköön, se oli suloisen onnellista tietämättömyyttä. Tiedän nyt, mitä vajaat yöt tekevät minulle. Tiedän, mitä minunlaiseni kotiäidin arki on. Tiedän mitä tehdä, jos leivänpala tarttuu kurkkuun. Tiedän, miten puhutaan sujuvaa äitiä (osuva termi lainattu Katjalta) ihan tavallisten äitien kanssa. Minustakin, ex-lapsettomasta, enkelin äidistä, tuli ihan tavallinen äiti. Se tuntuu ihan hyvältä.

Tai mikä nyt on tavallinen äiti. Ei minusta ainakaan tullut pullantuoksuista äitiä, muttei oikeastaan mitään muutakaan. Minä olen ihan vaan minä. Sama ihminen kuin vuosi sitten - joskus laiska ja mukavuudenhaluinen, toisinaan ahkera ja kunnianhimoinen. Erilaisen minusta tekee lähinnä vain se, että minussa on jotain enemmän. Olen nyt myös äiti, vanhempi ja kasvattaja. Jossain vaiheessa kulunutta vuotta epäilin kovasti kykyäni kantaa kypsän vanhemman ja viisaan kasvattajan roolia, mutta nyt katsoessani tähänastista tulosta, voinen todeta kuitenkin kohtalaisen hyvin onnistuneeni. Aploodit siitä.

Vuosi on pitkä aika, joten kai siinä jotain on oppinutkin. En ehkä ole kokenut mitään suuria valaistumisen hetkiä elämän tarkoituksesta, mutta olen oppinut itsestäni muutaman tärkeän asian. Itseasiassa kaikki se, mitä olen itsestäni oppinut, on ehkä tärkeintä. Elämä nimittäin jatkuu ja tuolla tiedolla on minulle arvoa niin äitinä, vanhempana ja kasvattajana kuin vaimona, ystävänä, työntekijänä ja kanssaihmisenä. Eivät siis menneet hukkaan univelat ja hiljaisten kirosanojen säestäminä biojätteeseen heitetyt soseet.

Summa summarum voisin todeta, että...

Rehellisesti, ei mulla ole mitään teoriaa tästä vuodesta. Tulipahan elettyä. Ja ihan pirun hieno lapsi siitä rääkyvästä makkarasta tuli kuitenkin!

Hengen ja ruumiin ravintoa

2011-09-22T12:28:00.000+03:00

Olen rehellisesti kateellinen niille äideille, joiden lapset syövät hyvin. Monet kerrat olen istunut jossain ja ihaillut rehellisinä mielenilmauksina esitettyä nälkää, pikkulinnunsuita, ahnetta juontia, helppoutta. Hetki siinä ja valmista.

Meillä ruokapöydässä istutaan keskimäärin 45-60 minuuttia per ateria, ruokamäärät ovat mitä ovat, ja minulla ei oikeastaan ole hajuakaan siitä, miten meidän lapsi ilmaisee nälkäänsä. Liekö sillä koskaan nälkä? Pari viikkoa sitten sihtikurkkumme päätti, ettei syö enää lusikallistakaan soseita.

Nyt opetellaan syömään oikeaa ruokaa. Koko syömätouhu on tehnyt 180 asteen täyskäännöksen ja tilannetta opetellaan puolin ja toisin. Parina päivänä ateriat onkin jo menneet ihan hyvin. Ruumiin ravintoa lapselle, mutta myös hengen ravintoa äidille. Ehkä tämä tästä!

Hengen ravintoa oli myös puhelinaika ravintoterapeutille, joka antoi synninpäästön meidän tekemisistämme ja tilanteesta. Miltäpä kuulostaisi kaksivuotias, joka syö vain kaksi ateriaa päivässä ja ateria koostuu purkillisesta hillosipuleita ja kahdesta lasillisesta kotikaljaa? Joka päivä, seitsemänä päivänä viikossa? Niinpä!

Onneksi meillä nukutaan pääasiassa hyvin. Joku toinen saa olla siitä kateellinen meille.

Tuhina

2011-09-10T21:53:00.000+03:00

Nostat tutin lattialta takaisin sänkyyn, käännät lapsen vähän inhimillisempään asentoon, peittelet pikkuruiset varpaat, hipaiset poskea ja käännyt pois. Astuessasi pois huoneesta, takaasi kuuluu syvä tyytyväinen huokaus, tuhinaa ja sitten taas tasaista hengitystä.

Haluaisit mennä takaisin, mutta kävelet keittiöön. Pöydän nurkalla on hautakynttilä, joka teidän oli tarkoitus viedä aiemmin tänään. Itket pari kyyneltä ja olet vihainen itsellesi.

Hetken ajan jo luulit, että olet kuta kuinkin ehjä. Yhtäältä kyllä, toisaalta ei.

***

Kuluneena kesänä huomasin, että lapsen myötä olen alkanut käsitellä ihan uudella tavalla esikoisemme menetystä. Olen parantunut lapsettomuuden tunteista, eheytynyt ja löytänyt tieni lapsellisten maailmaan jopa yhtenä muista. Samalla esikoisen ikävä ei ole poistunut, se on itseasiassa vahvistunut.

Ymmärrän, ettei meillä olisi tätä lasta, jos olisimme saaneet pitää esikoisemme. Siitä huolimatta on hetkiä, jolloin katson lastani ja mietin, miltä esikoisemme näyttäisi nyt, jos hän olisi saanut syntyä tähän maailmaan. Millainen persoona hän olisi? Hymyilisiko hänkin minun kasvot nähdessään?

Olen alkanut katua valintoja, joita tein esikoisen synnyttyä. Erityisesti sitä, etten ottanut häntä koskaan syliini. Silloin se tuntui oikealta päätökseltä, etäisyydeltä, jolla pidin yllä valheellista mielikuvaa ihanasta terveestä tyttärestä, joka on kuin enkeli. Joka on enkeli. Mutta millainen on äiti, joka ei ota omaa lastaan syliin? Oliko kätilö ainoa, joka piti lastamme oikeasti sylissä, lämpimässä? Hellästi.

Olen hämmentynyt tunteista, jotka ryöppyävät yllättävissä tilanteissa. Kotimatkalla kaupasta, iltapalapöydässä, kesken televisio-ohjelman katselun. Käymme haudalla melko harvoin, ehkä kolmisen kertaa vuodessa, mutta ne vierailut ovat muuttuneet kovin raskaiksi.

***

Illalla sängyssä kuvittelet kuulevasi sen toisen tuhinan.

On lottovoitto syntyä Suomeen

2011-09-08T15:10:00.001+03:00

Somalia. Kuva: Lehtikuva/ROBERTO SCHMIDT

Lahjoittaessani pienen summan Unicefin Tyhjä kulho -kampanjaan, löysin sivuilta aivan mahtavan työkalun: Lippaan. Ensiksi ajattelin, ettei minulla ole täällä sellaisia verkostoa, jonka kautta kannattaisi edes yrittää, mutta tovin tuumattuani päätin, että mikä ettei. Yksikin lahjoitus, yksikin euro, on parempi kuin ei mitään. Raha menee UNICEFin työhön lasten hyväksi, ja ainakaan minä en vedä siitä mitään välistä.

Minun keräykseni löytyy oikeasta sivupalkista. Monta muuta keräystä löytyy eri avustusjärjestöjen ja yhteisöjen sivuilta. Minun sydäntäni lähellä ovat lapset ja tällä hetkellä raha on ainut tapa auttaa (resurssit muuhun kun on kortilla). Kuitenkin kohteita ja tapoja auttaa on erilaisia. Jokaiselle löytyy jotakin.

Lahjoittaminen ei kuitenkaan ole tämän postauksen ensisijainen pyyntö. Toivoisin, että jokainen tämän lukenut pysähtyisi hetkeksi miettimään, miten hyvin asiat meillä on - huolimatta Kreikan takauksista, PerSujen vaalivoitosta ja täiden lisääntymisestä päiväkodeissa ja kouluissa.

Ihan paska mutsi

2011-08-24T20:29:00.000+03:00

Project Mama -blogin viimepäiväiset tapahtumat kirvoittivat miettimään omaa äitiyttäni ja siihen liittyviä "rimanalituksia". Myönnän, en ole mikään erityisen valveutunut lapsen kasvattaja. Tykkään mennä tunteella. Eli huithapeli, huono äiti siis.

En seuraa keskustelufoorumeja, sillä sielä minut todennäköisesti lynkattaisiin. Olen silti uskaltautunut kirjoittamaan blogia myös tästä lapsellisesta elämästäni eli onhan tässä mahdollisuus, että minut teloitetaan täällä jokin kaunis päivä.

Pohdittuani asiaa tovin, tulin siihen tulokseen, että teloitus kannattaa tehdä yhden postauksen rytinällä. Otetaan siis syytteiden luku ja puolustuksen puheenvuorot:

§1
En lue lastenruokapurkkien tuoteselosteita.
- Meillä neiti Nej syö just niitä ruokia, mitä se vaan suostuu syömään. Oli sitten ekologista tai ei. Tärkeintä mulle on, että tuo huonosyömäinen syö edes jotain. Teen itse osan ruoista, se luettakoon minulle edes pieneksi plussaksi.

§2
Meillä on käytetty parjattua BabyBjörnin rintareppua.
- Juu kyllä. Meillä oli myös kantoliina, mutta neiti Nej ei suostunut vastasyntyneenäkään juuri olemaan sylissä vauva-asennossa. Pystyssä piti kantaa ja kannetaan yhä. Lähti kantoliina kokeilujen jälkeen kiertoon.

§3
Lapsemme lähtee päivähoitoon ihan tavalliseen päiväkotiin 1v 3kk iässä.
- Tätä en halua edes ryhtyä perustelemaan, sillä mikään mitä sanon ei puolusta ratkaisuani kaikilta rouva mikkosilta. Mutta sanottakoon nyt, että en todellakaan jäisi kotiin kolmeksi vuodeksi, en halua enkä voi.

§4
Meillä nukutaan omissa sängyissä. Lapsi on myös nukutettu omaan sänkyyn melkein alusta alkaen.
- Perhepetikokeilut tekivät minusta zombien, joka ei osannut nukkua kunnolla hetkeäkään. Ja minä arvostan unta. Samoin unta tuntuu arvostavan lapsi, joka tykkää nukkua omassa rauhassaan, omassa huoneessa.

§5
Meillä täysimetettiin vain kolme kuukautta.
- Mun mielestä se oli ihan hyvin ja tuolloin lääkäri määräsi aloittamaan kiinteät (refluksiepäily ja koliikki). Ja kun neiti Nej kieltäytyi kokonaan tissistä puolen vuoden iässä, en rynnännyt imetystuki-sivuille keksimään keinoja imetyksen elvyttämiseksi. Olin nimittäin ihan valmis lopettamaan ja omimaan tissit takaisin itselleni.

§6
Neiti Nej istutettiin syöttötuoliin jo viiden kuukauden iässä, vaikkei hän vielä täysin osannut istua itse.
- Vaihtoehdot oli vähissä, kun missään muualla syömisestä ei tullut enää yhtään mitään. Asiasta kyllä puhuttiin ensin neuvolassa ja asialle saatiin siunaus.

§7
Lapselle on kertynyt korillinen kaikenlaista krääsälelua (myös muovisia, joista en tarkemmin tiedä) ja hän saa niillä leikkiä.
- Mä kai olen vain niin tyhmä, mutta mun mielestä nuo ehjät lelut on leikkimisen arvoisia ja jo niiden valmistuksesta syntyneen hiilijalanjäljenkin takia viisasta leikkiä puhki. Enkä mä myöskään halua olla kenellekään lahjan antajalle tyly ja ilmoittaa, ettei meillä tuollaisilla leikitä. Itse kuitenkin yritän olla suht järkevä leluhankinnoissa, eli valitsen aina kirjan lelun sijaan. Eli noilla leikitään, kunnes niitä kertyy liikaa meidän nurkkiin ja laitamme osan kierrätykseen.

§8
Lapsemme ei käy muskarissa, värikylvyssä tai vauvauinnissa.
- Ne varmasti ovat virikkeellisiä ja lasta kehittäviä juttuja, mutta ne vain ei ole tämän äidin juttu. Me kuitenkin laulamme kotona päivittäin, luemme värikkäitä kirjoja ja lotraamme omassa kylpyvannassa. Ja kyllä, me myös tapaamme muita äitejä ja lapsia.

Eli syytteiden pohjalta voidaan ainakin todeta, että lapsellamme on varmat lonkka- ja ryhtiviat, kemikaaleista johtuva kuolemantauti, vähintäänkin allergioita sekä tuhottu mielenterveys. Puolustus on puhunut, mutta riittääkö se valamiehille. Muitakin syytteitä lienee nostettavissa, mutta lähdetään nyt näillä liikkeelle. Bring it on!

Hakemusta pukkaa

2011-08-12T10:55:00.000+03:00

Päivähoitohakemuksen lähettäminen on tullut ajankohtaiseksi. Kävimme koko perheen voimin juttelemassa lähi-dagiksen johtajan kanssa ja tutustumassa tiloihin ja henkilökuntaan. Jäi todella hyvä ja lämminhenkinen fiilis. Ja samalla olo oli hyvin haikea. Vuoden vaihteessa (siis sehän tulee ihan just) neitokaisemme aloittaa päiväkodissa ja minä palaan töihin.

Jännittää jo nyt.

Vajaassa viidessä kuukaudessa pitäisi ainakin oppia kävelemään, se nimittäin helpottaisi talvisäällä ulkoilua kovasti, ja ehkä tärkeimpänä innostua syömisestä. Kaikki temput ja tekniikat on kokeiltu, mutta ruoka vain ei kiinnosta. Nirsoutta ja valtataistelua, molempia on kuvassa, ja asiaa on yritetty ratkoa neuvolan ja lääkäreiden ohjein viimeiset puoli vuotta. Neiti todennäköisesti eläisi pelkällä leivällä (ja naksuilla), jos itse saisi päättää. Juomiset olkoon oma lukunsa. Koska pyhällä hengellä ei elä, eikä missään tarhassa ole resursseja syöttää yhtä lasta tuntitolkulla, olisi kiva, että tähän asiaan tulisi muutos lähikuukausina.

Sitä odotellessa: Lähdettäiskö lounaalle, napero! - Nej, nej, nej, nej, nej!

Ne kahviloiden äidit

2011-08-03T22:45:00.000+03:00

Se oli kuulkaas yksi heinäkuinen sunnuntai-iltapäivä, nälkä itsellä ja lapsella. Niin sitä sitten istahdettiin yhden helsinkiläisen kahvilan kulmasohvalle, lapsi leikki vieressä leluillaan ja minä söin trendikkäästi salaattia tarjotin polvella. Smoothie pöydän nurkalla.

Minäkö? Se olin MINÄ!

Ja se oli ihan kivaa, vaihtelua arkeen. Kesän aikana olen oppinut, että tuollaisen vajaa vuosikkaan kanssa voi jo tehdä aika paljon niitä juttuja, joita tuli tehtyä aiemmin yksin tai miehen kanssa. Kunhan huomioi hitaamman tahdin. Museossakin lapsi jaksaa katsella rattaistaan näyttelyä (tai mitä sitten katseleekin; katonrajoja) pitkät tovit tyytyväisenä, jos vain ravintoa on tarjoiltu sopivasti ennen koitosta, eikä uni ole parahiksi tulossa silmään.

Siis mitä tästä voi päätellä? Mähän olen yht'äkkiä sellainen trendi-äiti! Onneksi kotiin tullessa huomasin housunlahkeessa maissinaksumönjää ja paidassa keltaisen sosetahran. Se siitä viimeisenpäälle ihmisten ilmoilla meiningistä.

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

2011-07-02T20:41:00.001+03:00

"Mitä muistoja sinulla on?

Mikä on nimesi?

Kuka sen antoi?"

Postilaatikossa odottaa arvosteltavakseni lähetetty Anna Pihlajaniemen ihanaan Adoptiomatka-blogiin perustuva saman niminen kovakantinen. Jo kädessä pyöritellessä, katsellessani kannen kuvia, minusta tuntuu hyvältä. Tämä on syytä lukea huolella.

Pääsen sivulle 29, kun täytyy jo ottaa ensimmäinen post-it lapppu. Tuo lause pitää muistaa: "Kaikkea en voi kuvitella. En pysty näkemään lapsen kasvoja." Se on kuin suoraan omasta odotuksesta, esikoisen ja kuopuksen. Uskomatonta. Noita post-it lappuja laitan myös sivuille 33, 37, 42, 46, 51, 59, 65 ja 68. Sitten post-it laput loppuvat. En löydä lisää. Otan klemmareita. Niitä on sivuilla 79, 81, 82... ja parikymmentä lisää myöhemmillä sivuilla. Haluaisin sanoa jotain niistä kaikista, mutta tiedän, etten pysty. Ei se olisi mikään arvostelu.

Luen kirjan ahmien läpi. Kun suljen kannet, jään ihmettelemään kohtamerkintöjen määrää. Haluaisin sanoa jotain rakentavaa, ehkä kritiikkiäkin, mutten pysty. Sitä ei ole. Olen lukenut kirjaa vaihtelevasti kyynelten, tyrmistyksen ja hymyjen kera. Eniten kuitenkin kyynelten. Kirja koskettaa, vaikka en tiedä adoptiosta oikeastaan juuri mitään, sillä en ole sitä koskaan vakavasti harkinnut. Henkilökohtaisesti. Tajuan, tämä kirja kuuluisi kaikkien lukea, jotka koskaan kohtaavat adoptiovanhemman tai -odottajan.

Niin moni asia koskettaa, mutta poimin muutaman. Mutustelen. Yritän ymmärtää, ymmärränkin, ja samalla olen ihan pihalla. Aavelapsi on adoptio-odottajalle niin todellinen, että pelottaa. Ja niin epärealistinen, minkä Annakin odotusajan venyessä ymmärtää. Silti siellä on joku, ei ehkä vielä edes syntynyt. Lapsi. Oma. Näihin ajatuksiin, jo syntyneisiin tunteisiin, viiltää syviä haavoja harkitsemattomat kommentit siitä, onko adoptoija todella ajatellut mihin ryhtyy, ja äitiyden kutsumuksen kyseenalaistaminen. "Kuka sitten on tarkoitettu adoptiolapsen äidiksi, oikeaksi mutta mutkan kautta? Eikö joku siihenkin tehtävään kutsuta ja tarvita?"

Ajattelen Annan ja hänen miehensä matkaa vanhemmuuteen. Liian pitkäksi venynyttä odotusta. Toiveita ja pelkoja. Lapselle tunnetasolla ja haaveissa asetettuja vaatimuksia. "Lapsella ei ole velvollisuutta tuoda mukanaan onnea." Tärkein lause koko kirjassa. Mietin omaa lapsettomuusaikaani ja tiedän ladanneeni omaan lapseeni valtavan odotusarvon onnesta. Vaivaannun. En ole tehnyt sitä tarkoituksella, mutta niin on ollut. Onneksi lapseni toi onnen. Omalla tavallaan. Erilaisena kuitenkin, kuin ehkä haaveilin.

"Marketin parkkipaikalla, juuri autosta astumaisillamme, unohdumme lumoutuneena tuijottamaan näkyä: tuntematon mies nostaa oman autonsa takakontista lasten matkarattaat. Seuraamme hartaina, kuinka hän kokoaa ne. Mies on jo poistunut paikalta, mutta me istumme hiljaa kunnes puoliso sanoo: "Aika kätetävät rattaat." Vastaan: "Huomasitko, kuinka ne sai laitettua ajovalmiiksi yhdellä kädellä?" Hymyilen. Tässäkin on sitä oleellista, tärkeää.

Kenties en ole kovin objektiivinen lukija, sillä pidän Annan kirjoitustyylistä. Siinä on jotain samaa kuin omassanikin, paitsi että toivoisin osaavani kirjoittaa yhtä hyvin kuin hän. Mutta pidän pohdiskelevasta tyylistä, lyhyistä lauseista. Yhden sanan virkkeistä, joihin sisältyy puoli elämää. Tekstiä on helppo lukea, sulattaminen vaatii enemmän aikaa ja vaivaa. Tämä kirja on tärkeä. Muttei helppo.

"Me jaksoimme, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut."

Ei tästä ihan perinteistä kirja-arvostelua tullut, mutta... Suosittelen.

Punainen vaate lapsettomille

2011-06-25T09:57:00.001+03:00

x-Haikaranpelättimen kirjoituksen innoittamana lähden sohimaan tätä muurahaispesää, jossa pohditaan sitä, voiko entinen lapseton valittaa ylipäätään mistään. Minun mielestä voi ja saa. Ja tietyissä tilanteissa täytyy!

Perusteluni ovat tällaiset:

Ensinnäkin entisen lapsettoman haasteet lapsen kanssa ovat ihan samanlaisia kuin muidenkin. Toisilla on toki helpommat lapset kuin toisilla, mutta väitän, että aivan jokaisella äidillä on omat haasteensa ja haasteelliset ajanjaksonsa lapsen kanssa. Täten äiti VOI niistä valittaa.

Toisekseen entinen lapseton ei mielestäni ole sen kummempi äiti kuin kukaan muukaan. Lapsettomuusaikana on toki yksi jos toinenkin sanonut, ettei ikinä valita mistään, jos vain lapsen saa. Mutta saavutetaanko sillä jotain hyvää, jos tunteita olisi tarve purkaa? Tämä johtaa seuraavaan kappaleeseen, mutta täten väitän, että äiti myös SAA valittaa.

Loppupelissä, kun vauva/lapsi-arjessa on niitä haasteita, on mielestäni parempaa vanhemmuutta, että äiti välilä purkaa tunteitaan toiselle aikuiselle. Ahdistuksen patoaminen oman pään sisään voi hyvinkin johtaa siihen, että tunteet purkautuvat jossain vaiheessa siihen omaan lapseen. Avautuminen toiselle aikuiselle voi auttaa äitiä henkisellä tasolla paljonkin ja auttaa jaksamaan vaikeuksien läpi. Ja mikä tärkeintä, noissa keskusteluissa voi löytyä myös vastauksia/ratkaisuja käsillä oleviin haasteisiin. Täten siis väitän, että äitien myös TÄYTYISI (uskaltaa) valittaa tarpeen tullen.

Näillä perusteilla en halua oikeuttaa turhaa valitusta. Jos joskus valittaa, niin täytyy myös osata jakaa ilojaankin. Vertaistuki on yhtälailla tärkeää myös lapsellisille. En myöskään halua loukata lapsettomia, mutta fakta kuitenkin on, että lapselliset loukkaavat lapsettomia tahtomattaankin, valitti sitä tai iloitsi.

Kaipuu

2011-06-12T19:25:00.000+03:00

Maaliskuu 2011:
Enpä olisi uskonut, että sanon näin nyt, mutta jotain minun sisimmässä on tervehtynyt. Nimittäin osa minusta on alkanut muistella kaiholla raskautta, synnytystä, vastasyntyneen hentoa tuoksua ja kippuraan vetäytyvää pienen pientä vartaloa olkapäätäni vasten.

Tähän talveen on mahtunut valtava määrä iloa ja surua, naurua ja kyyneleitä, elämäniloa ja, myönnettäköön nyt sekin julkisesti, lievää masennusta. Vielä hetki sitten niin minä kuin miehenikin olimme vakuuttuneita siitä, että tämä lapsi jää ainoaksi eläväksi lapseksemme. Järki ja suurin osa tunteista ovat edelleen sitä mieltä. Mutta jokin on toisin.

Enää en ole aivan varma. Jossain syvällä sydämessä on syttynyt pieni kipinä. Lapsen kaipuu. Kaipuu, jota en halunnut enää kokea. Kaipuu, jota pelkään. Kaipuu, jonka aiheuttaman tuskan muistan.

Järki muistuttaa menneistä. Silti katsoessani tyttäreni nauravia kasvoja, en voi olla ajattelematta, kuinka elävä sisarus toisi hänen elämäänsä jotain hyvin arvokasta. Onhan oma veljenikin minulle rakas ja tärkeä. Mietin, onko tällainen kaipuu primitiivistä, itsekästä vai kokemuksen pohjalta järjellistä. Ja tärkeintä, olisiko minusta vielä sen víetäväksi.

Olisiko? En tiedä.

... olisipa tämä kaipaus ohimenevää.

Kesäkuu 2011:

... on se ohimenevää. Onneksi.

Maailma avoinna

2011-05-18T13:59:00.000+03:00

Lapsen kehitystä tarkkaillessa tajuaa nopeasti kuinka vanha oikeastaan onkaan. Elämästä on vilahtanut reilu kolmannes ihan tuosta vain. Moni mahdollisuus on jo ohitettu, valintoja tehty tai jätetty tekemättä, ja monelta osin elämä on mukautunut omaan uomaansa. Osa haaveista on täytynyt unohtaa tai ne ovat muuttuneet toisiksi.

Kun mietin itseäni kymmenen vuotta sitten, tämä hetki vaikutti hyvin toisenlaiselta, jos ajattelen yksin itseäni. Nuoruuden urahaaveet ovat muuttaneet muotoaan, päämäärät ovat vaihtuneet ja tavoitteista on annettu myös periksi. Jotkin asiat harmittaa, myönnettäköön, mutta hyvin paljoon olen tyytyväinen.

Lapsella on elämä vielä edessä. Kaikki maailman ovet ovat hänelle avoimia, mutta hän valitsee itse, mitä ripoja vain kolistellaan ja mistä mennään sisään. Äidin silmissä hänestä voi tulla ihan mitä tahansa. Ymmärrän nyt, että vanhemmat aina tavalla tai toisella elävät myös lastensa kautta, eikä siinä ole mitään pahaa, jos osaa pitää sormensa irti soppakauhasta.

Mutta mitä minulle jää? Eihän minun elämä vielä ohitse ole. Tätä pohdin nykyään usein. Katselen sunnuntai-Hesarin työpaikkailmoituksia ja mietin. Olisi ihana heittäytyä, mutta siihen liittyy aina riski, johon tässä elämäntilanteessa meillä ei ole varaa. Olisi mielenkiintoista muuttaa uran suuntaa, mutta nykyinen työmarkkinatilanne vaatisi sellaisia suhteita, joita minulla ei taida olla.

Sitten on tämä harrastus näpytellä kaikenlaisia jorinoita. Haluaisin kirjoittaa kirjan, mutta minusta ei ole Sofiksi tai Stiegiksi. Rakastan runoja, mutta niillä ei elä ja Teoston tilitykset viimeiseltä kahdeksalta vuodelta eivät ole maksaneet takaisin edes liittymismaksua. Senkin hanan todellinen aktivoiminen vaatisi isosti työtä ja suhteita. Ja tosielämässä harva suomalainen tulee toimeen kirjoittamalla ja ne jotka sillä työllä tiliä tekevät, ovat tehneet duunia jo iät ja ajat.

Tosiasiassa kaikki ammatilliset ambitioni liittyvät tällä hetkellä hyvään oloon. Haluaisin kovasti tehdä työtä intohimolla, mutta niin, ettei se häiritsisi liikaa vapaa-aikaa ja perhe-elämää. Tämä yhtälö on valmis: ei onnistu. Ei ainakaan helposti.

Tunnistan itsessäni myös sen varovaisuuden, mikä näyttää puuttuvan niiltä, joista naistenlehdissä kirjoitetaan. "Pirkko Sejase muutti elämänsä suunnan: mökissä Kilimanjaron huipulla ei tuule!" Joo-o, onhan noita, vaan enpä minä ihan niin suuria haaveile.

Vaan onhan se hyvä haaveilla. Ja jalostaa niitä haaveita. Aina joskus joku niistä käy toteen.

Ei mikä tahansa päivä

2011-05-07T19:26:00.000+03:00

Kaksi ex-lapsetonta pariskuntaa istuu kahvipöydässä lapsettomien lauantaina. Puheenaiheet ovat muuttuneet, mutta keskustelu sivuaa päivän teemaa. Yhteenlasketut vuodet, jolloin tätä päivää vietettiin syli vereslihalla, on kaksinumeroinen. Ne vuodet eivät unohdu.

Kaikkien lapsettomien tähden.

Aika

2011-05-02T13:17:00.000+03:00

Aika on kummallinen. Kun sen toivoisi kuluvan, se matelee. Ja kun sen toivoisi pysähtyvän...

Olen ollut poissa työelämästä kahdeksan kuukautta. Kahdeksan! Tässä ollaan pian puolimatkassa, jos palaan töihin suunnitellusti vuoden 2012 alussa. Siihenhän piti olla ikuisuus. Jos toinen puolikas menee yhtä nopeasti kuin tämä ensimmäinen, niin mihin tämä aika oikein meni? Häh?

Useammassa blogissa, niin kuin yksityiselämässäkin, on ollut puhetta töihin paluusta - mikä on parasta lapselle, vanhemmille ja perheelle. Plussia ja miinuksia suuntaan jos toiseen. Ideaalitilannetta ei varmasti löydy mistään ratkaisusta, ainakaan kaikkien mielestä.

Perhe-elämä on kompromissien tekemistä. Urbaani Sanakirja selittää sanan kompromissi näin: Tilanne jossa on pyritty pääsemään kahden tai useamman henkilön kanssa tasapuoliseen jakoon/sopimukseen. Minusta kompromissit eivät kuitenkaan ole lähtökohtaisesti tasapuolisia. Mikä on sitten tärkeää kenellekin ja mistä saattaa luopua jonkun toisen hyväksi.

En ryhdy selittelemään, miksi lapsemme lähtee hoitoon päiväkotiin vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä. En ole tilivelvollinen muille. Sanon vain, että päätös on kompromissi, jonka säikeet osoittavat moniin suuntiin ja syihin. Lapsen etua aina ajatellen. Minä ja mieheni tiedämme, mikä on perheellemme ja lapsellemme parasta. Ja kaikki rouva mikkoset voivat hoitaa oman perheensä asiat! Saa toki olla eri mieltä.

Aika on ihmeellistä. Sitä luuli, ettei aika tulisi koskaan, ja sitten se meni jo.

Ymmärryksen puuttuessa on parempi olla hiljaa

2011-04-20T09:24:00.000+03:00

Tajusin eilen illalla selailtuani joitakin blogeja, etten lainkaan ymmärrä sitä tuskaa, jonka keskoslapsen vanhemmat kokevat. Olen ymmälläni.

Ajatukseni on ollut, että jos lapsi vain selviytyy ja varsinkin, jos keskosuudesta ei seuraa vammaa tai sairautta, asia pitäisi olla helppo käsitellä ja unohtaa. Aiemmin kuvittelin, että nämä äidit ovat erityisen onnekkaita, koska he ovat saaneet pitää lapsen sylissään, mikä ei ole itsestään selvää. Että heidän "pitäisi" siis olla onnensa kukkuloilla. Olen ollut ilmeisen väärässä.

En ole ollenkaan tajunnut sitä epätoivon, epäonnistumisen ja ahdistuksen määrää, jota keskoslasten äidit kokevat vielä jopa vuosia tapahtuneiden jälkeen. Olen syyllistynyt siihen jokaiselle ex-lapsettomallekin tuttuun ajatteluun, että kun lapsi siinä on, niin sitten pitäisi olla vain kiitollinen, unohtaa omat tunteet ja esittää kaiken kestävää täydellistä äitiä.

Vaikka jotain käsitänkin, en pysty kokemattomuuttani ymmärtämään tuota ahdistusta. En ymmärrä, miten keskosuus tekee äitiydestä jotenkin puutteellista tai epäonnistunutta. En ymmärrä, joten päätän olla hiljaa ja kuunnella. Jos joku keskoslapsen äiti lukee tätä blogia, kuulisin mielelläni ajatuksiasi.

Parisuhteen pelastaja vai pränikkä rintapieleen

2011-04-17T12:24:00.001+03:00

Vau.fin sivuilla oli tällä viikolla artikkeli TOP 10: Huonoimmat syyt hankkia lapsia. Terapeutti halusi heti tarttua noihin aiheisiin ja sanoa omat painavat sanansa. Artikkelin perustelut voi lukea tuolta vaun sivuilta, tähän olen kopioinut vain nuo artikkelin top ten syyt.

1. Lapset laittaa parisuhteen ruotuun

Tätä ajattelua en ole pystynyt käsittämään koskaan. Maalaisjärjenkin sen pitäisi sanoa, ettei parkuva lapsi yhdistä aikuisia auvoisaksi tiimiksi, vaan väsymykseen yhdistettynä se repii ja rikkoo. Olen kuullut, kuinka jotkut vanhemmat ovat jopa sopineet ennen lapsia, etteivät eroa tiettyjen vuosien sisällä lapsien syntymästä, vaikka mikä olisi, sillä eron syy tuskin olisi oikea. Nyt vauva-arkea kokeneena ymmärrän tuon ajatuksen vielä paremmin. Vanhemmilta vaatii valtavaa ymmärrystä, jaksamista ja jopa anteeksiantoa pysyä yhdessä rintamassa, kun uusi tulokas myllertää koko maailman. Parisuhteen on syytä olla kunnossa entuudestaan, jotta se kestää läpi haasteellisimmat ajat.

2. Tuleepahan stoppi sukulaisten narinalle

Siis anteeksi kuinka? Kuka tekee lapsia, jottei tarvitsisi kuunnella sukulaisten satunnaista narinaa? Se lapsi kyllä narisee sitten (ainakin teini-iässä) ihan joka päivä.

3. Haluat yhtä täydellisen jälkeläisen kuin mitä olet itse

Tällaiseen ajatteluun en ollut törmännytkään kuin ehkä Dr. Philissä. Onko oikeasti joku tehnyt lapsen tämän asian tähden?

4. Lapselliset saavat enemmän huomiota kuin lapsettomat

Itse en ole koskaan halunnut olla huomion keskipisteenä, joten minua ei ole lainkaan haitannut se, että lapselliset sukulaiset (tai siis heidän lapsensa) ovat olleet sukujuhlien päätähtiä. Mutta jos tuollainen huomio vetää puoleensa, niin eikai siinä sit muuta kuin alkaa vain väkertää oikein isoa katrasta. Ja jos kaikki menee niin kuin Kauniissa ja rohkeissa, niin siitähän saa pian joka vuodelle uuden "esiteltävän" ja taatun huomion.

5. Haluat, että olisit saavuttanut jotakin elämässä

Lapsi ei itsessään mikään saavutus ole, se on lähinnä biologiaa ja tuuria. Suurempi saavutus on se, että onnistuu jollain ilveellä kasvattamaan lapsesta edes kohtuullisen kansalaisen. Sillekään saavutukselle ei kuitenkaan voi kovin suurta painoarvoa antaa, sillä kyllä se lapsikin on yksilö, joka tekee omat valintansa.

6. Suvun nimelle olisi mukava saada uusia kantajia

Tämä kai on jokseenkin primitiivinen juttu. Omat isovanhempani näkevät lapsenlapsissaan ja lapsenlapsenlapsissaan jatkumon, heidän elämänsä jatkumon, vaikka nimi ei jatkuisikaan. Mitä vanhemmaksi elän, sitä paremmin sen tunnetasolla ymmärrän. Eihän siinä mitään järkeä ole.

7. Lapsia on niin kiva pukea

Menee samaan kastiin tuon kolmoskohdan kanssa. Sama kysymys lukijoille, eli kuulostaako tutulta? Jos lapsia on kiva pukea, niin helpommalla pääsee, kun ostelee toisten lapsille niitä hepeneitä.

8. On mahtavaa kun joku rakastaa ehdoitta

Onko tämä huono asia, jos näin onnellisesti kävisi? Vaan eipä kai sen pitäisi olla syy lapsen hankkimiseen. Tärkeintä kai on, että vanhempi rakastaa lastaan ehdoitta.

9. On jo aika hankkia

Jos lapsien hankkiminen lukee kalenterissa, niin taitaa mennä vähän metsään. Toki ymmärrän sen, jos biologinen kello tikittää ja ikää alkaa olla, että kokee olevansa valmis lapsille, mutta se on mielestäni eri asia. Tiedän ihmisiä, jotka ovat suunnitelleet elämänsä jo teini-iässä ja tunnen myös yhden, joka on kellottanut seurustelun, häät ja lapsetkin. Tekeekö se elämästä onnellisen, jokainen tietää itse.

10. Lapsi tekisi epäitsekkääksi

Ei aidosti itsekäs ihminen epäitsekkääksi muutu lapsen takia. Omista lapsista ollaan valmiita jopa luopumaan oman edun nimissä. Välillä mietin että mikä meitä ihmisiä oikein riivaa.

***

Lisääntymisvietti on primitiivinen ja subjektiivinen asia. Itse en osaa sanoa syytä, miksi lasta alunperin toivoin. Mielestäni huonoimmat syyt lapsen hankkimiseen ovat kuitenkin parisuhteen pönkittäminen ja oman itsetunnon kohottaminen lapsen ansioilla. Eriäviä mielipiteitä otetaan vastaan taas suurella mielenkiinnolla.

Unohdettu

2011-04-06T18:40:00.001+03:00

Varoitus: Tämä on mainos.

Seinällemme päätyi upea Taru Seppälän taulu "Unohdettu". Kuva kosketti minua voimallisesti muistolla ensimmäisestä vierailustani esikoisemme haudalla. Tuolta minusta tuntui, vaikka pää olikin olevinaan pystyssä.

Klikkaa kuvaa päästäksesi Tarunomaiset blogiin ihailemaan tauluja ja harkitsemaan ostoksia.

Luonnossa taulu on vieläkin upeampi. Niin koskettava. Mies kysyi taulun nähtyään, mitä vastaan tyttärellemme, kun hän jonain päivänä kysyy, miksi rusakko on niin surullinen. Sanoin, että silloin kerron hänelle isosiskosta ja äidin ikävästä.

Hammaskeiju

2011-03-28T16:44:00.001+03:00

Itsenäisestä pienestä tutkimusmatkailijasta tuli sylityttö. Ensimmäiset hampaat: ne möyrii, punkee, kärkkyy väkisin läpi nahan ja tekee kipeää.

Hammasharjaa nakelletaan ikenillä kiivaasti, joten hammaspeikko saa ainakin kyytiä. Ja voi tuota kuolan määrää!

Mama M:n blogikirjoitus muistutti, kuinka onnekas nyt lopulta olenkaan.

Miinuus

2011-03-16T15:27:00.000+02:00

Kehitin tämän kirjoituksen aihetta miettiessäni uuden sanan: miinuus. Minuus, josta on jotain miinustettu. Jotakin lähti pois tai poistettiin minuudesta. Sydänjää ehdotti vastaanoton puolella terapia-istunnon aiheeksi tätä äitiyden myötä tapahtuvaa minuuden, oman itsensä ja elämänsä, menettämistä. Aiheesta on taidettu käydä montakin keskustelua eri mammablogeissa, mutta itse en ole asiaa kovin syvällisesti aiemmin ajatellut.

Myönnän, että minulle on tapahtunut aikamoinen miinuus, mutta lapsettomuuden jälkeen äitiyteen totaalisesti solahtaminen on ollut osittain myös tarkoituksellista. Tiedän hyvin, että tämä vauva-aika voi olla meille ainutkertaista. Ja yhä edelleen tiedostan, että tämä kaikki voidaan viedä meiltä pois milloin vain.

Koen olevani ehkä hieman liian tuore äiti pohtimaan tätä aihetta objektiivisesti, mutta koska minusta on mielenkiintoista tutkia ajatusten kaaria, otan aiheen käsittelyyn nyt ja jatkan terapiaa toistamiseen jossakin myöhemmässä ajankohdassa. Silloin on kiva analysoida, miten paljon ajatukset ovat tästä muuttuneet .

Tämä on siis yksinomaan minun kokemukseni. Kommentteihin saa kirjailla niitä erilaisia.

Kuten jo yllä kirjoitin, miinuus on tapahtunut kohdallani hieman tarkoitushakuisesti.

Jollain tavalla koin miinuuden alkavan jo raskausaikana. Ajatukset ja lopulta lähes koko elämä oli keskittynyt lapsen syntymiseen. Se oli toki ihan luonnollista, koska niin moni asia oli muuttumassa kerta heitolla. Tuolloin oli kuitenkin vielä mahdollisuus elää sitä omaa vanhaa elämää, tiettyjä rajoitteita lukuunottamatta, mutta siitä huolimatta moni asia koettiin edessä olevan elämänmuutoksen kautta. "Viimeisen kerran sitä ja viimeisen kerran tätä, ennenkuin lapsi syntyy." Jollain tapaa kohdussa kasvava lapsi oli jo pyörittänyt ajatukseni pikkusormensa ympärille.

Totaalimiinuusaika lienee ensimmäiset viikot lapsen syntymästä. Elämään ei yksinkertaisesti mahtunut mitään muuta, koska päivät olivat vain selviämistä: osaanko, jaksanko ja selviänkö lapsen tarpeiden täyttäjänä. Jokainen vapaa hetki oli käytettävä itsensä huoltoon (syöminen, hygienia, yms.) ja lepäämiseen. Muu oli lapsen hoitoa, ongelmien ratkaisua, ja mikä tärkeintä: tutustumista lapseen. En osaa sanoa (rehellisesti: en muista!), nautinko tuosta ajasta paljoakaan, vaikka lasta tuona aikana opinkin hoivaamaan ja rakastamaan.

Kun alkupyöritys oli ohi miinuudesta saattoi alkaa ottaa etäisyyttä. Oman ajan ottamista vaikeutti jonkin verran täysimetys, mutta suunnitellen kaikki onnistui. Meidän perheessä tehtiinkin alusta lähtien sopimus, että sekä miehellä että minulla on vähintään kerran viikossa mahdollisuus omaan aikaan. Paras päätös ikinä. Joskus pelkkä reissu ruokakauppaan ihan yksikseen tuntui luksukselta.

Vajaan neljän kuukauden iässä, alkuhaasteiden jälkeen, meidän perhettä alkoi ilostuttaa tyytyväinen ja nauravainen lapsi. Silti vasta nyt pari kuukautta myöhemmin alan uskaltaa lähteä kotoa ulos lounaalle, tapahtumiin, kavereiden luokse, yms. yksin tai lapsen kanssa, ilman pelkoa siitä, että koko suunnitelma valuu reisille. Samaan aikaan myös miehen selviytyminen yksin lapsen kanssa pidempäänkin on helpottunut. Näen siis tässä hetkessä mahdollisuuden. Mahdollisuuden olla hetkittäin Minä Itse ilman lasta. Haluanko, on toinen kysymys.

Miinuus vaikuttaa ehkä eniten keskustelujen sisältöön. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että kun lapsen kanssa on kotona suurimman osan ajastaan (lue: koko ajan), elämän sisältö yksinkertaisesti on sitä lasta. Kuulumisia kyselevä ei ehkä välttämättä aina tajua sitä, että ne kuulumiset ovat sitä lapsiarkea. Eri asia on sitten, osaako mistään muusta puhua. Itse olen ottanut tavaksi sen, että seuraan uutisia ehkä turhankin tiiviisti. Haluan pysyä maailman mukana, että osaisin keskustella siitä muusta, kuin kakkavaipan väristä.

Olen huomannut yhden asian liittyen keskustelujeni kulkuun nykyisin. Jos keskustelukaveri on läheinen ystävä, keskustelu on pitkälti samanlaista kuin ennenkin, vaikka toki sisältöön kuuluu nyt myös lapsi. Jos keskustelukaveri on vähemmän tuttu tai marginaaliystävä, vaikka jonkin harrastuksen kautta, keskustelun sisältö helposti keskittyy lapseen. Nimittäin lapsen kuulumisia ja tekemisiä on yllättävän helppo pitää small talkina erityisesti sellaisille ihmisille, joiden kanssa ei ole paljon yhteistä. Tästä taasen olen vetänyt sen johtopäätöksen, miksi töissä ja monissa muissa tilanteissa lapsettomat joutuvat kestämään näitä äitien lapsihöpötyksiä. Se vain on niin helppo puheenaihe.

Miinuus minussa. Katselin aamulla itseäni peilistä; näytin vanhentuneelta ja tummat silmänaluset vaikuttivat vain tummentuneen. Päälläni kulahtanut h&m:n paita, olohousut. Vast'ikään kauniisti värjätyt ja leikatut hiukset tiukasti ponnarilla, niin kuin melkein joka päivä. Ei meikkiä. Tällaisia päiviä on arviolta viisi seitsemästä, eikä ne kaksi muuta välttämättä kovin paljon fiinimpiä ole. Mutta silloin kun vähän meikkaan ja vedän päälle farkut ja siistin paidan, sen kyllä huomaa. Peilistä kurkkaa se tutumman näköinen nainen ja tuntuu hyvältä. Vaan eipä tässä arjessa tuohon habitukseen paljon jaksa panostaa, vaikka kieltämättä siitä voisi saada positiivista energiaa. Valintoja.

Opinnot ovat olleet tauolla pakostakin. En olisi millään jaksanut. Nyt suunnittelen opintojen jatkamista ensi syksynä. Monella tapaa se tuntuu kyllä raskaalta tässä elämäntilanteessa, mutta haluaisin kuitenkin suorittaa opinnot loppuun. Aika näyttää, onko se mahdollista. Töihin en aio palata vielä tänä vuonna. Asiaa en halua vielä edes ajatella, sillä työvuosia on edessä niin paljon, että uran kannalta tämän hetken valinnat ovat vähäpätöisiä. Enkä ole sillä tapaa edes uraorientoitunut. Opinnot ja työ ovat kuitenkin asioita, jotka määrittävät minua paljon yksilönä ja ihmisenä. Niihin aikanaan palaaminen on varmasti merkittävä virstanpylväs miinuudenkin kannalta.

Palataan vielä tuohon, haluanko alkaa taas olla oma itseni ja haluanko palauttaa minuuteni takaisin. Tällä hetkellä elän vaihetta, jossa olen jo alkanut ottaa askelia kohti omaa itseäni. Olen kuitenkin huomannut, että minä en enää ole ihan se sama Minä Itse, kuin mitä olin ennen lapsen syntymää. Olen muuttunut, mutta en sentään tyystin. Koen edessäni olevan uuden matkan oman itseni tutkiskelussa: kuka olen ja millainen ihminen haluan olla. Kyllä, haluan osan entisestä itsestäni takaisin, ja toisaalta Ei, haluan vielä keskittyä tähän ehkä ainutkertaiseen aikaan ja ottaa siitä osan uuteen minuuteeni.

Kun mietin näitä asioita useamman päivän tätä postausta varten, yllätyn ex-lapsettomana siitä, että en halua pyydellä anteeksi sitä, että elämäni on pyörinyt viimeisen puoli vuotta hyvin pitkälti oman napani ja lapseni ympärillä. En myöskään halua anteeksipyydellä sitä, että suustani suoltuu paljon asiaa lapsestani. Olenhan hänestä tavattoman ylpeä ja hän on minulle kaikista rakkain. Äitiys on ollut tietoinen valinta, sitä on odotettu, ja kun se vihdoin on tässä, se tulee elää. Muu elämä saa nyt odottaa, odotinhan minä tätäkin niin pitkään. Ja jos nyt huitelisin tuolla kuten ennenkin, lapsi alvariinsa jonkun toisen hoidettavana, niin miksi sitten lasta olisin halunnutkaan.

Olen kuullut ja lukenut monen raskaana olevan lupauksen siitä, etteivät he unohda ystäviään ja menetä itsenäisyyttään lapsen takia. Nyt ymmärrän, että ulkopuolisesta se varmasti vaikuttaa siltä, että tuore äiti katoaa johonkin outoon mammamaailmaan. Kun nyt katson asiaa tästä äitiyden kuplastani, tiedän, että en ole unohtanut ystäviäni, enkä ole myöskään menettänyt itsenäisyyttäni. Ihan kaikkeen vain ei ole aikaa. Sen tähden olen tehnyt tietoisen valinnan keskittyä tähän kovin lyhyeen elämänvaiheeseen, jota lapseni tarvitsee ja mina haluan.

Tämä on nyt sitä toivomaani äitiyttä ja jos/kun se on miinustanut minusta jotakin, on sen tilalle tullut aika helkutin paljon plussaa. Aika näyttäköön summan.

Periaatteessa

2011-03-06T10:38:00.000+02:00

... sitä voisi kuvitella, että 5kk ikäinen vauva ei paljon muuta tarvitse kuin ruokaa, rakkautta ja kuivan vaipan. Mutta mutta.

Kun lapsen kanssa on lähdössä reissun päälle, sitä totisesti tajuaa, miksi lapsiperheillä yleensä on farmariauto. Ja entäs sitten, jos niitä tulee kerralla enemmän kuin yksi? Tuplarattaat, tuplasti turvakaukaloita, tuplasti vaatteita, vaippoja... tai triplasti... tai...

Istuskelen tässä lapsen ottaessa torkkuja ja katselen pakkaamaani tavarapaljoutta. Selviäisikö yhtään vähemmällä? Rehellisesti: 90% tavarasta on lähes välttämätöntä. Lopuilla helpotan vähän omaa elämääni.

Vauvanhoitoa ja vaarallisia tilanteita

2011-02-15T10:12:00.001+02:00

Ihan noin vaan ajattelin todeta, että nuha-kuumeisen vauvan hoitaminen on todella lohdutonta hommaa, mutta se alkaa käydä pelottavaksi, kun juokseva räkä muuttuu sitkeäksi limaksi, vauva pärskii ja rohisee, ja lopulta muuttuu melkein siniseksi. Henki ei kulje. Siinä vuorotellen "hakatessa" lapsen selkää, antaessa höyryhoitoa ja imiessä nenäfridaa hullun kiilto silmissä, ei paljon naurata.

Onneksi lapsi itse jaksoi hymyillä, aina räkäkohtausten välissä.

Kenen oikeudella?

2011-02-06T22:10:00.002+02:00

30.1.2011 sunnuntai-Hesarissa oli artikkeli nimellä Elämän vaikein valinta. Artikkeli käsitteli kehitysvammaisten sikiöiden abortteja, jotka Suomen Laki sallii aina 24. raskausviikolle saakka. Abortista voidaan olla montaa eri mieltä. Oma näkemykseni on melko suvaitseva, joksei yhtä suvaitseva kuin itse Laki. Tosin suvaitsisin myös eutanasian tietyissä tilanteissa. Kertokoon se jotain moraalisesta ja eettisestä (rappiostani?) maailmastani.

Kehitysvammaisen sikiön abortissa mieltäni vaivaa kysymys: Kuka saa päättää, kenellä on oikeus elämään?

Kuka loppujen lopuksi tekee tuon päätöksen? Hesarin artikkelin ehkä tärkein huomio oli lääkärien asenteiden koveneminen ja jopa painostus vanhempia kohtaan. Asia koskettaa minua syvästi, kun palaan muistoissani aikaan reilut kaksi vuotta sitten. Esikoisellamme todettiin sukukromosomien poikkeavuus, SRY-geenin puutos, Turnerin syndrooman mukaisin oirein. Todennäköisyys elävän lapsen syntymään oli luokkaa 1/10. Oli myös mahdollista, että hänellä voisi olla sydänvika, jota ultraäänitutkimuksissa ei välttämättä nähtäisi. Meille ehdotettiin raskauden keskeytystä.

Me emme halunneet keskeytystä. Meillä oli 10% mahdollisuus saada elävä tyttö, jolla olisi Turnerin syndrooma; kromosomivirhe, jonka kanssa hän pystyisi elämään lähes normaalia elämää. Tytöllä voisi olla sydänvika. Me halusimme pitää lapsen, joten me sanoimme ei. Ja me sanoimme uudelleen Ei. Jossain kohtaa mies jylähti EI! Jäi tunne, että meidän täytyi selitellä päätöstä, eivätkä meidän selitykset tuntuneet kelpaavan. Mutta me pidimme päämme. Luonto sai päättää toisin.

Suomessa lääkärit ovat arvostettuja ihmisiä, jopa auktoriteetteja. Darwinistisen geneetikon puhuessa omaa jargoniaan ja maalaillessaan kauhukuvia lapsen tulevaisuudesta, on helppo hautautua epätoivoon. Luopua mahdollisuudesta. En sano, että kaikissa tilanteissa raskauden jatkaminen on oikea vaihtoehto, mutta sanonpahan vain, että ehkä hieman liian helposti ollaan riistämässä elämä pienen pieniltä ihmisiltä.

10 viikkoa vanha abortoitu sikiö. Terapeuttinen abortti tehtiin äidin syövän takia.
Kuva: Wikipedia.

Katselin hirvittävämpää kuvamateriaalia aborteista ja itku tuli. Valitettavasti aborttia käytetään myös ehkäisykeinona.

Ihmeitä

2011-01-28T16:35:00.000+02:00

Tuntuu aika hurjalta tämä vuoden alku. Luomuihmeitä. Plussia hoidoilla ja ilman. Pelkoa, onnea ja suuria toiveita.

Minä elän niissä tunnelmissa vahvasti mukana. Viime vuonna tähän aikaan olimme viikon verran tienneet raskaudestani. Kävimme läpi samoja tunteita.

Olen alkanut tajuta, ettei aika kultaa muistoja. Aika vain auttaa näkemään menneet eri valossa. Löytämään niistä synkimmistäkin vesistä sen valon, jota itse ei silloin nähnyt.

Onnea plussanneille blogiystävilleni! Ja tsemppiä niille, jotka vielä piinaavat.

Luulo ei ole tiedon väärti

2011-01-08T22:21:00.000+02:00

- Tervetuloa Huono äiti -kerhoon! vastasi kälyni, kun istuimme taannoin saunan lauteilla ja kerroin jostain älyttömästä alkutaipaleen lapsenhoitodilemmasta.

Väitän että jokainen äiti kokee jossain vaiheessa tunteen epäonnistumisesta tehtävässään lapsen äitinä. Siihen ei yleensä mene edes kovin pitkään synnytyksestä. Huono äiti -fiilikset kun johtuu ihan mistä tahansa todellisesta tai kuvitteellisesta ongelmasta, jota ei mielestään osaa ratkaista salamannopeasti "simsala-pim".

Kun lapsettomana kuunteli juttuja ja luki kirjoituksia äitien väsymyksestä, lapsiperheen elämän rankkuudesta ja siitä, kuinka lapsi vie koko oman elämän, sitä ajatteli kitkerästi toisten vain valittavan luksusongelmistaan. Epäkiitolliset paskiaiset. Kyllähän sitä lapsetonkin tietää, että pienen vauvan kanssa on rankkaa ja plaa plaa plaa.

Vaan nyt väitän, ettei sitä ihan oikeasti tiedä. Sen, mitä ei ole kokenut, voi vain... tiedostaa.

Nyt viimein äitinä tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, etten olekaan koko ajan nauttinut vanhemmuudesta täysin rinnoin. Huono äiti. Sanotaanko nyt vaikka niin, että meillä on ollut haasteita matkassa. Vaikka tiedostin niiden olevan todennäköisiä, ja vaikka ne lopulta lankesivat miedompina kuin odotimme, en kuitenkaan ennalta tiennyt lähellekään millaista se elämä on. Vaan en halua niistä valittaa, sillä olen kaikesta huolimatta onnellisempi kuin koskaan. Kolikolla on aina kaksi puolta, eikä kolikkoa voi ansaita saamatta molempia puolia.

Joskus mietin sitäkin, olisiko tämä äitiys kuitenkin helpompaa ilman pitkää tietä takana. Aiemmin kuvittelin, että lapsettomuus ja esikoisen menetys olisivat koulineet minusta jotenkin paremman äidin. Liekö niin? Tämä ajatus olisi varmaan aiheuttanut lisäpohdiskeluja, jollei muutama päivä takaperin yksi neljän lapsen äiti olisi kertonut minulle, mitä vasta neljäs lapsi hänelle opetti: kolmen helpon lapsen jälkeen hänelle tuli täytenä yllätysenä se, millaista vaativan lapsen hoitaminen on. Ei kuulemma olisi tullut niin monta lasta, jos aikaisemmat olisivat olleet neljännen laisia. No, liekö noinkaan? Turha asiaa ehkä on pohtia.

Oli miten oli, henk.koht. yhdistän epäonnistumiseni äitinä lapsen itkuun. Olen huono äiti, jos en osaa tyynnyttää häntä hetken hytkytyksellä sylissä, ja jos känkkäränkkä-ilta saa minut turhautumaan. Olen erityisen huono äiti, jos joudun antamaan lapsen isälleen, kun omissa korvissa soi ja tarvitsen tauon huutoraivaria pitävästä vauvasta. Sillä minun pitäisi jaksaa. Hyvät äidit jaksavat, eikä heillä koskaan lopu kärsivällisyys. Ei kukaan hyvä äiti mene vessaan itkemään (tai huutamaan seinille), kun kaikki paukut on ammuttu. Siltä minusta tuntuu*, vaikka käsitän tunteiden järjettömyyden.

Ennen luulin, että huonon äitiyden kokemus on vain ympäristön luoma painetila, jolta voi välttyä olemalla fiksu ja tiedostamalla asioiden oikean laidan. Niinhän minä luulin. Ei siltä huono äiti -tunteelta voi välttyä, vaikka kuinka tietäisi paremmin.

*Tarkennus: Ei siis aina tunnu siltä, mutta monesti kyllä itkuraivareiden keskellä. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin tyytyväinen äidintaitoihini. Ja tiedän olevani ihan hyvä äiti. Paras lapselleni.

Saldo

2010-12-28T21:35:00.001+02:00

100 euroa
4 lelua
3 pyjamaa
2 tuttia
1 pehmokirja
1 peili
1 huopa
1 ruokalappu
1 piparkakkumuottisarja ja...

1 Nokian osake!!!

Ps. Hyvät Uudet Vuodet kaikille!

Joulu ja ne hiton lahjat

2010-12-19T12:35:00.000+02:00

Tämä postaus tulee vähän viime tinkaan, mutta kun aina ei ehdi... Mutta asiaan:

Mitä muutaman kuukauden ikäinen lapsi tekee järkyttävällä arsenaalilla leluja? Ei yhtään mitään!

Ilmoitimme isovanhemmille ja läheisille, että tyttärellämme on jo ihan tarpeeksi (tai paremmin sanottuna liikaa) leluja. Nykyisistä leluista vain muutama kiinnostaa, jos ne pitävät sopivaa surinaa tai pörinää, tai niissä on iloisen näköinen naama. Toki haluamme antaa lapsellemme hänen kehitystasoaan tukevia virikkeitä myös leluina, mutta meillä tullaan kylmän viileästi heittämään kiertoon kaikki ylimääräiset ja turhat lelut.

No, mitä lapsi sitten tekee kymmenellä eri pinkin sävyisellä body+housut -setillä samaa kokoa? Ehtii käyttää niistä joitakin vain kerran tai pari (jos sitäkään), ennenkuin ne jäävät jo pieniksi.

Kuten leluosasto, myös vaatekaappi on täyttynyt kaikennäköisistä vaatteista. Niitä on kertynyt jo lähestulkoon riittävästi koko ensimmäisen vuoden tarpeisiin. Vaate on "helppo" lahja pikkuiselle, mutta aina se naapurin Irmelin tai serkunkaiman vaatemaku ei ihan kohtaa saajan kanssa. Ehkä mieluiten hankkisin vaatteet lapselleni ihan itse (koluaisin kirppikset ja lainaisin mammakavereilta pieneksi jääviä).

Mitä jää jäljelle? Uskon, että joululahjadilemma yllättää aika monet isovanhemmat, kummit ja läheiset. Silloin helpoin ratkaisu olisi tähdätä joko lelu- tai vaateosastolle, mutta onhan sitä muutakin. Itse ainakin kysyisin naperon vanhemmilta heidän perheen tarvelistaa, mutta jos ei tohdi tiedustella, niin tässäpä joitain mieleeni tulleita vaihtoehtolahjoja, jotka kelpaisivat ainakin meille:

- Musiikkia. Meidän tyttö rauhoittuu aina kuuntelemaan musiikkia, joten on mukavampaa voida vaihtaa cd:tä kuin kuunnella samoja biisejä kerrasta toiseen.
- Lastenkirjoja. Niitä ei voi koskaan olla liikaa! Eihän? Pehmeitä, kovia, tavallisia...
- Vaippoja. Kulutustavaraa, mutta niin tarpeellisia.
- Nokkamukeja ja ensilusikoita. Arabian ja Pentikin lastenastiat ovat myös ihania.
- Valokuva-albumi. Digiaikanakin omasta naperosta tulee teetettyä pitkä liuta paperivalokuvia.

Ja nyt kommenttiosioon kaikki lukijoiden vaihtoehtolahjaideat! Tämä terapiatunti vaatii ehdottomasti vuorovaikutteisia lisäideoita, kiitos!

Kastijärjestelmä

2010-12-08T13:22:00.000+02:00

Tämän tekstin ei koskaan pitänyt tulla julki yhtään missään. Kirjoitin sen joskus tammikuun alkupäivinä, kun vielä rämmin lapsettomuusahdistuksen syövereissä ja havahduin omien ajatusteni julmuuteen. Sitten testasin plussan, asia painui penkin alle.

Tarkoitukseni ei ole loukata ketään, mutta tiedän sohaisevani sillä muurahaispesää.

***

Olen miettinyt monta kertaa sitä, minkälainen hierarkia lapsettomien piirissä vallitsee. Ääneen lausumaton, puhtaaksi kirjoittamaton ja vaiettu kastijako.

Jaottelemmeko todellakin itsemme ja kohtalotoverimme eri kasteihin? Niihin, jotka ovat yrittäneet vain vuoden (eivät oikeastaan tiedä mitään), kaksi (no tietää ehkä jotain), viisi (tietävät) tai kymmenen (ne, jotka voivat lapsettomuudesta todella puhua), ja toisaalta niihin, jotka eivät käy hoidoissa tai hoidoissa käyviin. Hoidoissa käyvätkin voi toki jakaa aloittelijoihin ja konkareihin, niihin jotka käyvät kevyitä hoitoja ja niihin, jotka läpikäyvät niitä rankimpia. Inssien ja punktioiden määrää voidaan pitää yhtenä tunnuslukuna. Ja sitten on tietysti ne jotka ovat siirtyneet adoptio-prosessiin ja ne jotka jäävät kokonaan ilman lasta.

Miksi teemme niin? Ihmiset eivät ole samalla lähtöviivalla tässä asiassa, niinkuin ei missään muussakaan. Tuuri, lääketiede ja mahdollisuudet vaikuttaa on eri ihmisille erilaiset, valitettavasti. Vai onneksi? Myös se, miten vastoinkäymiset käsittelee ja miten niissä toimii, vaihtelee. Lapsettomuus on valtava taakka, mutta niin voi olla moni muukin asia. Jokainen tietää, että terveyden todellisen merkityksen tajuaa vasta sitten, kun sen menettää.

Mikä tekee lapsettomuudesta erilaisen taakan, on se tosiasia, että lapsettomuus saa ajatukset julmasti kieroon. En tiedä, synnyttääkö syöpään sairastuminen samanlaista katkeruutta ja kateutta parantuneita vertaistovereita kohtaan kuten lapsettomalle raskausuutisen kuuleminen, mutta luulen ettei. Myönnän, että tunnen kateuden pistoksen sydämessäni, kun kuulen plussauutisen, vaikka kyseessä olisi pitkäänkin lapsettomuudesta kärsinyt. Samaan aikaan taas pelkään sitä, että miten käy joidenkin ystävyyssuhteitteni, jos tulisin itse raskaaksi, koska se toinen ihminen voi tuntea tuota samaa kateutta (tai jotain muuta negatiivista) tahtomattaankin uutisen kuullessaan.

Kastijärjestelmän korkeimmalla tai ainakin julmimmalla tasolla tunnuslukuna voidaan pitää keskenmenojen määrää ja raskausviikkoja, jolloin ne tapahtuu. Vähän niinkuin asenteella, että alkuraskauden keskenmenot on perushuttuu, mutta kohtukuolema se vasta kova juttu onkin. Ja mitäs nyt yhdestä keskenmenosta, kun jollain niitä on viisi. Sairasta ja julmaa. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta näitä ajatuksia voi lukea rivien välistä.

Huomaan kastijaon monissa tilanteissa ja kirjoituksissa lähinnä oman tilanteen vähättelynä, mutta näen siinä myös käänteistä psykologiaa. Tavallaan juuri kieroutuinein ajatus syntyy plussanneilla lapsettomilla, jotka alkavat vähätellä omia kokemuksiaan, koska "onhan niitä kovemmankin koulun käyneitä". Pyydellään anteeksi. Mitä? Onnea? Onnistumista? No saat anteeksi, vaikka on onhan se vähän anteeksiantamatonta olla onnekas näissä asioissa.

Useimmiten syyllistyn itse kastijakoon silloin, kun luen jonkun noin vuoden verran yrittäneen täysin ymmärrettävää ahdistuskirjoitusta ja mieleeni tulvahtaa ajatus: "Voi voi, kunhan sinäkin tänne asti pääset!" Siis mitä häh? Pitäisikö kaikkien kulkea tämä meidän tie, tai vielä vaikeampi tie, että soisin heille plussan? Ilmeisesti.

Tosiaan mitä häh??? Miksi lapsettomuuden kokemus tekee meistä näin julmia ajatuksiltamme? Kyllä se lapsettomuus sattuu jokaiseen sen kokevaan, oli takana mikä historia tahansa. Jokainen aikajana on henkilökohtainen. Jos joku sanoo lapsettomuuden ahdistavan, kun ei se YK3 tuottanut tulosta, niin onhan se ehkä vähän hupaisaa meikäläisen näkökulmasta, mutta jos se ahdistus on todellista, niin mikä minä olen hänet lyttäämään? Vaikka lyttäänhän minä, ajatuksissani.

On se vaan aika julma luokittelu ihmisen surulle. Anteeksi, en minä pahalla.

***

Näin jälkeenpäin voin todeta, että syyllistyin lapsettomana jokaiseen noista ajatuksista joko tietoisesti tai tiedostamatta. Niiden vuoksi häpesin itseäni. Nyt perspektiivistä katsottuna voin lopulta antaa anteeksi. Itselleni. En minä tosiaan millään pahalla.

Tutkittu juttu

2010-11-25T12:15:00.000+02:00

Yhdysvalloissa tehdään valtavasti tutkimustyötä lapsettomuudesta. Liekö moni niistä nollatutkimuksia, siihen en ota kantaa, enkä paljon muuhunkaan. Jenkkien tutkimuksista kun voisi kirjoittaa pitkänkin bloggauksen. Tyydyn nyt ottamaan esiin vain tämän tuoreimman. On nimittäin esitetty väite, että O-veriryhmä aiheuttaisi lapsettomuutta. Yllätys yllätys, kuulun itse tuohon veriryhmään. Diagnoosi: tästähän se siis johtui.

Lapsettomuus yleistyy, mutta mistä se oikeasti johtuu. Ilmastonmuutoksesta? Lisäaineista? Saasteista?

Olen alkanut miettiä vaihtoehtoa "luonnon katala temppu pelastautua ihmiseltä", ja itse asiassa uskon teoriaani päivä päivältä vahvemmin. Toistaiseksi lääketiede on vain pystynyt räpiköimään luonnonvalintaa vastaan. Joten summa summarum: sylissäni nukkuu luonnoton lapsi, lääketieteen vitsaus maapallolle.

Tämä johtopäätös johtaa kysymykseen: Onko minulla oikeus tähän lapseen? Kun rehellisesti asiaa mietin, lapseni todennäköisesti tulee näkemään ja ehkä jopa kokemaan käsittämätöntä julmuutta, kun muuttuva maailma jakaa vähiin käyviä puhdasta ruokaa ja makeaa (saastumatonta) vettä. Me, ja kaikki 1900-luvulla syntyneet sukupolvet, olemme syypäitä maapallon kehnoon tilaan ja lapsemme vielä kiroavat meidät synkimpään suohon, mikäli me emme saa tätä kehitystä käännettyä. Nykykehitys kaikkine "ilmastotalkoineen" ei kuitenkaan hyvältä näytä. Olenko siis synnyttänyt lapsen näkemään nälkää, sotimaan vedestä, kokemaan pahenevia epidemioita?

Nämä ajatukset ovat pyörineet päässäni pari viikkoa hyvin voimakkaina. Haluan kuitenkin uskotella itselleni, että minulla on oikeus tähän lapseen. Kunhan vain teen oman osuuteni siitä, että hänelle jäisi elämisen arvoinen maapallo (ja yhteiskunta) elettäväksi minunkin jälkeeni. Omatuntoni ei anna muita vaihtoehtoja. Minun on pakko. Ja hyvä niin.

Terapiaa vailla?

2010-11-14T15:44:00.000+02:00

Ei se aina ole ihan helppoa. Siis olla täydellinen äiti. Tai sinne päin.

Yritän ottaa kevyemmin tämän maailman tärkeimmän asian. Äitiyden. Kovin pitkään suhtauduin siihen niin vakavasti, melankolisestikin. Toki ymmärrettävistä syistä.

Kuten eräs samaisen tien kulkenut ystäväni käydessään asian ilmaisi, olen vihdoin "normaali", mikä on totta, mutta samalla kovin ihmeellistä. Miten "epänormaali" aiemmin olinkaan? Se kysymys valkenee minulle todennäköisesti tulevien vuosien aikana.

Tässä blogissa tulen diagnosoimaan, lääkitsemään ja omaishoitamaan itse itseni asioissa, jotka päätäni vaivaavat. Ja siinä sivussa kaiken muunkin mieltä kalvavan kroonisen tai akuutin vaivan.